Luontopolulla.....

Joskus tuumailen mikä näitä aivoja säätelee onko se tunne vai järki.
Jälkimmäinen varmaankin harvemmin jonkun mielestä varmaan ei
koskaan. Niin tai näin jälleen kerran odotin jännityksellä millaiseksi
päiväni teen. Mikä painaa puntarissa ja mitkä asiat loksahtavat yhteen
jotta niistä muodostuu se päivä jonka elän/elin.

Ehdotin miehelle kävelyä metsässä. Metsässä siksi että siltä tuntui
ja jotenkin halusin paikkaan jossa olisi rauhallista ja voisi
nauttia kauniista sunnuntai päivästä.
Hänelle se tuntui olevan sama kävelemmekö aurajoen rannoilla vai
samoilemmeko luontopolulla tai lähimetsässä.Vielä silloinkin kun istuimme autoon
tuntui ettei paikka ollut varma, mutta auto vaan jotenkin kääntyi sinne
luontopolkua kohti. Huomasin mielessäni keksiväni syitä miksi
sinne olisi mentävä. Syyt eivät selvinneet mutta se hyvä tunne
joka valtasi mielen riitti syyksi tällä kertaa.

Luontopolku sijaitsee maisemissa missä myös asuin lapsuudessani
viisi vuotta. Tutut tiet, pellot ja talot tuovat vääjäämättä mieleeni
lapsuuden. Muistot eivät välttämättä ole niitä parhaita, mutta eivät
myöskään huonoja. Luontopolkuja ei silloin ollut oli vaan
polkuja luonnossa ja niitä sitten kuljettiin jos oli asiaa, vaikka
esim. mustikoita poimimaan. Ei siellä turhaan kierrelty.

Ajoimme auton parkkiin jossa oli jo paljon autoja. Aamu oli kaunis
joten ihmiset olivat jo liikkeellä. Olin mielissäni päätöksestä
tulla tänne , tunsin sen jo luissani kun kävelimme peräkkäin
polun alkumetrejä. Pysähdyin ensimmäisen viitan kohdalle
ja näytin miehelle joka jo meni menojaan "Eikös meidän pitäisi tänne
mennä?" Tapansa mukaan hän naureskeli:" Ollaan tultu
viisikymmentä metriä ja sinä olet menossa väärään suuntaan
ja kyltissä sitä paitsi lukee KULKUSUUNTA!"  "JASSOO!"
mutisin ja marssin kuuliaisena hänen peräänsä....

Aurinko paistoi lämpimästi ja tuntui ettei tuulen virekkään pääse
metsään. SÄÄ OLI NIIN LOISTAVA ETTEI PAREMMASTA VÄLIÄ!
Marssimme peräkkäin, kuljimme rinnakkain kun se oli mahdollista.
Mäntymetsä tuoksui niin raikkaalta ja muistelimme miten
Paimion parantolan potilaita hoidettiin ulkona peittojen alla
mäntymetsän suojissa. Hengitettyäni tätä ilmaa ymmärsin
parannuskeinon oikein hyvin.
Polku kulkee halki suon josta on aikoinaan kaivetty turvetta.
Maisema on kuin erämaassa, sen minkä siitä tiedän on tietysti
kuvitelmissa ja kuvissa koska en ole koskaan käynyt moisissa paikoissa.
Pitkospuita pitkin kulkiessa tulee tunne kuinka avuttomia olemme.
Helppoa on kulkea, mutta kuka on nämä tänne raahannut ja asetellut
jotta voimme näistä nauttia.

Olemme käyneet täällä kerran ennenkin ystäviemme kanssa, mutta silti matkanteko
kesti koska oli ihan pakko pysähtyä ja vaan ihailla niin kaunista oli.
Innostuin haalaamaan puuta ja kehoitin miestäkin tekemään perässä. Kerroin kuinka
puista saa energiaa, johon hän tyylilleen uskollisena kaivoi taskustaan karkkipussin ja
sanoi:"Näistä minä saan energiaa!" ja matka jatkui.....

Suo alue loppui ja alkoi kapuaminen kalliolle. Kuljin miehen perässä joka loikki
kiveltä kivelle kuin kauris, että osaa vanha mies olla ketterä tuumailin....en sanonut
koska puuskutin...

Viimein saavuimme näköalapaikalle ja kiipesimme torniin, josta aukeni koko
maailma tai ainakin siltä tuntui. Kuinka upeaa olisi olla lintu ja lentää kaiken
yläpuolella. Toisaalta on myös hienoa tuntea maa jalkojen alla.

Näkötornista katselimme kuinka ihmiset söivät eväitään, alhaalla grillipaikalla. Paistoivat
avotulella makkaraa ja joivat termospulloista kahvia. Kaivoimme kumpikin pastillimme
ja söimme niitä ahnaasti ennenkuin nälkä ja kateus saavat vallan. Olimme jo kotona
päättäneet että palaamme tästä etapista takaisin joten eväitä ei tarvita. Voi veljet
EVÄITÄ TARVITAAN AINA!!!

Paluu matka alkoi ja koska menimme saamaa reittiä takaisin vastaan tulijoita oli
niin paljon kuin marketin kassa jonossa. Joka toiselle me sitten seliteltiin:"Ollaan
menossa vähän väärään suuntaan, heh, heh." Joten vastaan tulijatkin siihen melkein
aina :"Ei se haittaa tai eihän täällä nyt mitään suuntaa!" Todellisuudessa näin
kyllä miten ne katsoi:" NO MITÄS SIINÄ NYT SITTEN TULETTE VÄÄRÄÄN
SUUNTAAN JOTTA SAADAAN VÄISTEELÄ!"
Tulihan siellä sitten tietysti muutama tuttukin vastaan, sitäkin pohdittiin vaikka
missä kulkisi tuttuja näkyy sellaista se on tämä julkisuus...

Auton luona vielä pohdimme kuinka mukava lenkki taas oli ja vaikka jaloissa tuntui
tämäkin kantojen yli hyppely oli upeaa olla täällä.
Muistelimme myös kuinka kerran kävelimme Nizzan rantabulevardilla ja nautimme
suunnattomasti. Olisimme vain voineet kävellä ja kävellä niinkuin tänäänkin.
Sillä ei ole väliä missä on ja milloin, kunhan vain nauttii koko sydämmellään
ja muistaa kuinka onnellinen voi olla kun voi tehdä kaiken tämän....

Kirje Sinulle.....

Ystävä kertoi miten hän oli löytänyt edesmenneen äitinsä jäämistöistä vanhoja kirjeitä.
Hän ei kertonut sen enempää niiden sisällöistä, eikä se oikeastaan ollut
edes asian ydin, vaan se että on yleensä LÖYTÄNYT KIRJEITÄ.
Tuntuu tosi romanttiselta vaikka ne eivät sitä olisikaan.
Uskoisin että tänä päivänä harva kirjoittaa kirjeen ja
tällä en tarkoita sähköpostia tai viestejä, niitä nyt satelee
tuon tuostakin. Tarkoitan kirjettä, sellaista jonka kirjoitat paperille
laitat sen kuoreen ja postitat sen jollekin henkilölle ei viralliselle
taholle kuin verotoimistoon tai osallistun sen ja sen lehden arvontaan.
Lähetän kirjeen ja tekstin. Mitä kuuluu sinulle, minäpä kerron mitä
minulle ja vaikka suihkaus hajuvettä perään.....Wau :)

Yritän miettiä koska olen viimeksi kirjoittanut, en muista vaikka
kuinka yritän. Tuumailen olenko tosiaan OUTOMUS (uusi sana)
vai  onko asia todella näin kuinka epäilen.
Muistini syvimmissä syövereissä on että viimeksi kun kirjoitin
ja sain kirjeen, elettiin yhdeksänkymmentä lukua.
Miehen sisar asui Raumalla. Kännykät olivat todella harvinaisia
ja puhelin laskut kalliita koska silloin höpöteltiin kotona ja siinä
meni tunti jos toinenkin kun sille päälle sattui. Muistaakseni sattui
ja todella usein...
Niitä kirjeitä jotka häneltä sain en ole voinut heittää pois koska
hän ei ole enää täällä kirjoittamassa meille......

Jos pitäisi kirjoittaa niin mitä kirjoittaisin??? No tavallaanhan
kirjoitan sinulle kun kirjoitan tätä blogia, tosin et kyllä
vastaa koskaan !!! :)

Hei!
Kirjoitan Sinulle ystävä, sinulle joka jaksat aina ja aina vaan
taistella lapsesi puolesta tässä maailmassa. Sairaan lapsen .
Lapsen joka ei pärjää tässä elämässä omin avuin vaikka
hän olisi aikuinen. Lapsen jonka hymy luulisi valloittavan
kovimmankin päättäjän, mutta kerta toisensa jälkeen joudut
pettymään. Kirjoitan siksi että joskus tulee päivä että
asiat helpottuu ja kaikki kääntyy hyväksi. Uskon vahvasti siihen,
ja tiedän että sinäkin ajattelet näin.
t. Rakkaudella Mumma

Hei!
Kirjoitan Sinulle ystävä joka hoidat vanhaa äitiäsi/isääsi.
Häntä joka on kuin pieni lapsi erona vain että hän ei opi
enää uutta ja vanhakin asia unohtuu.Voimia sinulle että
jaksat vaikka tuntuu siltä että kukaan ei auta ja voimasi hyytyvät.
Haluat oman elämäsi takaisin korkojen kanssa.
Saat sen kun aika on ja kaksin verroin parempana voin
vakuuttaa sen.
t. Rakkaudella Mumma

Hei!
Kirjoitan Sinulle ystävä juuri sinulle jolle en ole koskaan
kirjoittanut koska en ole ehtinyt. Ehtinyt siksi että olen
täyttänyt elämäni joillakin muilla asioilla joillakin millä
aina ei olisi niin väliä. Sellaisia me olemme. Elämme
elämäämme tässä ja nyt. Unohdamme aina välillä kuka
kaipaa kirjettäni. Kirjoitan sinulle koska en ole kuullut
sinusta pitkään aikaan oletko sinäkin unohtanut minut
niinkuin minä sinut. Kirjoitan sinulle koska muistan
aikoja jolloin nauroimme yhdessä ja kuuluit arkeeni.
Annan sen anteeksi että unohdit minut niin minäkin sinut.
Kirjoitan sinulle koska seurassasi oli aina hauskaa ja
sitä samaa olin minäkin mielestäsi. Hauska jatkuu mutta
naurut nauretaan erillään. Kirjoitan sinulle joskus vielä
kirjoitathan sinäkin minulle.
t. Rakkaudella Mumma

Kirjoita kirje jollekin vaikka naapurille,ystävälle
vaikka itsellesi ja kerro mitä SINULLE kuuluu .

 No ehkä me eletään sittenkin tätä päivää
olkoon niin ja lähetellään sähköpostia.
 Samapa tuo kunhan vaan huomataan kuinka
upeaa ja aika onnellista elämää sitä vietetäänkään
siitäkin huolimatta vaikka se posti ei sitä kirjettä
tuonutkaan.....

Tämä ei nyt ihan kirje kyyhkynen ole mutta oli sen näköinen että asiaakin olisi ollut :)

Metsän siimeksessä.....

Aamu oli erittäin sumuinen niinkuin aamut ovat viime aikoina olleetkin. Sunnuntaina
varsinkin se tuntuu tylsältä koska toivoo että vapaa päivä olisi mahdollisimman
täydellinen ilmojen suhteen.
Hengitin ihanan raikasta ilmaa kävellessäni postilaatikolle, koko kylä nukkui vielä.
Saatoin kuulla jokaisen askeleeni äänen niin hiljaista oli. Olisin voinut seistä
siinä tuumailemassa vaikka kuinka kauan mutta kuin tyhjästä ilmestynyt koiran
taluttaja sai mieleni muuttumaan.
Katselin naapurin pihalle, sielläkin oli ihan hiljaista . Naiset olivat lähteneet
yhdessä Tallinnaan ja isäntä oli yksin kotona.
Siellä se nyt nauttii tai ikävöi, en ole ihan varma kumpaa tekee....

Aamupalan jälkeen huomasin että sumu oli hälvennyt ja aurinko alkoi paistaa
varovaisesti myös meidän pihalle. Ehdotin välittömästi miehelle että
lähtisimme lenkille, hän kyllä innostui mutta ehdottti että hakisimme
naapurin mukaan. Ei hassumpi idea mielestäni, pyysin miestä heti
kysymään innostuisiko tämä meidän mukaan tulemaan.
Taka-ajatuksena minulla oli heti että lähdetäänkin vähän kauemmas kotoa
koska naapurit tietävät loistavia kävelylenkkejä ja ovat mitä
parhaimpia oppaita.
Onnistui ja saimme kuin saimmekin hänestä seuraa lenkille.

Ajoimme autolla Raadelmaan, sinne ei nyt kovin pitkä matka ole meiltä
mutta tarkoitus oli kävellä siellä. En missään nimessä jaksa sinne
kävellä.
Aurinko paistoi täydeltä taivaalta ja ilma oli mitä parhain. Lähdimme
kävelemään metsäpolkua pitkin ja naapuri opasti meitä parhaansa
mukaan. Kertoi tarinoita  hyljätystä ja palaneesta taloista joita matkan
varrella näimme.

Aika oli jättänyt jälkensä sepän taloon.Ovi ammotti avoinna kuin toivottaakseen tervetulleeksi
jos vain uskallat kurkistaa. Valitettavasti aika moni oli kurkistanut ja jättänyt omat muistonsa.
Jatkoimme matkaa.
Luonto polkua pitkin kulkiessa tuli aivan uskomattoman rauhallinen olo kuinka kaikki
maalliset murheet unohtuu. Kaatuneita puita jotka saavat kaikessa rauhassa maatua
ja antaa voimaa niille jotka jatkavat kasvuaan. Elämän kiertokulkua...

Naapuri käveli metsässä tottuneesti, heillä on tapana kulkea täällä kerran tai kaksi viikossa.

Pieniä polkuja sinne tänne ihmettelin miten ihmeesä hän tietää missä olemme ja mitä polkua

pitkin meidän pitäisi mennä. Itselläni ei ollut tuon taivaalista tietoa vaikka olimme olleet matkassa

tuskin varttia pitempään. Metsä oli täynnä myös sieniä mitä minä nyt en tunne paria lukuunottamatta.

Naapuri nappasi sienen sieltä täältä otti palasen haukkasi ja analysoi . Katselin kummastuneena vierestä oletko varma että syötävä. Väitti että oli! Kaipa se oli kun ei henki lähtenyt!

Vihdoin aloimme olla Tuorlan Majatalon läheisyydessä ja kuinkas muuten niin tämä "kaffehammas"

alkoi tietysti miestäni kolottamaan ja kovasti. No ei muuta kun nauttimaan hyvät kahvit majatalon pihalle, minne aurinko paistoi ihanan lämpimästi. Olin jo melkein unohtanut että oli niin kaunis ilma kun metsän puut olivat varjostaneet niin paljon.

Matka jatkui ja hyvästelimme myös kanat jotka olivat kahvi seuranamme. Kävelimme

autoa kohti ihanaa vanhaa Viipurin tietä pitkin. Pihlajat matkan varrella olivat täydessä marjassa kuin odottaen lintuja jotka tulisivat ja söisivät ne jotta pärjäisivät yli talven. Marjat tietää lunta tai sitten ei sitäkin pohdimme matkan varrella.

Jonkin matkaa kulkiessamme päätämme käydä kirpputorilla/antiikkikauppassa joka on aivan

matkan varrella vain pieni mutka kävelyyn. Huomaan huolestuneen ilmeen naapurin kasvoilla eli sellaisen MUA EI NYT VANHAT ROMUT VÄHEMPÄÄ KIINNOSTA ilmeen. Minä puolestani ajattelen että sinä olet esitellyt meille ihanan metsän ja nyt on meidän vuoro esitellä ROMUJA!

Meille ne nyt yleensä ovat kyllä aarteita mutta naapurille niitä romuja. Kerron hänelle että ymmärrän etteivät nämä kiinnosta ja hän lupautuu tulemaan mukaamme koska ei ole käynyt koskaan kyseisessä paikassa. 

Yritämme miehen kanssa selviytyä mahdollisimman nopeasti ettei naapuri ehtisi kyllästymään kun tutkimme aarreaitan huonekalut sun muut aarteet. Sillä välin naapuri puhelee omistajan kanssa joka vuorostaan kertoo hänelle tarinoita .

Matka jatkuu ja melkein harmittelen että lenkki alkaa olla lopuillaan ja on aika palata kotiin ruoanlaittoon. Puhelu Tallinnasta saa minut hetkeksi kadehtimaan naisia kuultuani että hyviä shoppailu paikkoja on taas löytynyt. Ensi kerralla lähden kyllä heidän mukaansa vai lähdenkö sittenkin miesten kanssa jonnekin muualle metsäretkelle sitä vielä tuumailen...

Illalla kun aurinko laskee ja sumua alkaa jälleen näkyä pelloilla muistelen vielä päivän tapahtumia ja tuumailen kuinka onnellinen olen näistä ihanista naapureista jotka olemme saaneet elämäämme. Tähän onnelliseen elämään.....

Työväenopisto....

En ole koskaan opiskellut mitään työväenopistossa.
Omasta mielestäni aika harvinaista. Kiinnostusta on ollut
siitä se ei ole ollut kiinni mutta jotenkin koko elämäni
olen ollut sellaisissa työ ympyröissä että se on ollut aika
mahdotonta. Paremminkin sanottuna olisi voinut aloittaa
mutta jokainen tietää jos poissa oloja on suurin piirtein
joka toinen kerta niin innostus lakkaa vääjäämättä.
Minä taas uskon vahvasti ( on ehkä tullut selväksi jos olet ennenkin
lukenut tuumailujani) jos on tarkoitettu että sinne mennään
niin asiat järjestyy ja jos ei niin sitten ei.

Tutkailen kuumeisesti työväenopiston tarjontaa ja alkavia kursseja.
Päästävä on keinolla millä hyvänsä. Asiat järjestyy niinkuin
minulla on tapana uskoa ja niin nytkin. Keskiviikko ilta on
paras mahdollinen ja juuri silloin on kurssi -ilta.
Netti ilmoittautuminenkin sujuu ilman sen suurempia
katastrofeja. Mitä nyt innoissani ilmoitan miehen kaksi kertaa
osallistujaksi, no onneksi sen voi korjata.

Toinen poikamme kaksosista eli Päivänsäde on cp-vammainen
lapsi. Tähän vammaan usein liittyy liikunnallisen heikkouden
lisäksi näön ja kuulon heikkous. Päivänsäteen kuulo on hyvin
rajallista tällä hetkellä ja puhumisen hoidamme viittomalla.
Olemme oppineet häneltä ja muilta perheenjäseniltä jotain
viittomia mitä arjessa käytämme, mutta halu puhua hänen
kanssaan enemmän on tietysti tavoite ja sitä muutkin toivovat.
Sanavarasto kasvaa koko ajan ja mukana haluamme pysyä.

Olemme menossa ensimmäiselle viittomakielen kurssille.
Olemme ajoissa kuinkas muutenkaan se on tapamme.
Haemme sopivan pulpetin ja jäämme odottamaan muita kolmen
nuoren naisen kanssa. Hetken päästä tulee kaksi lisää ja sitten
kaksi vielä. Mies alkaa hermostumaan eikö miehiä tule
laisinkaan. Lohduttelen häntä etteivät kaikki ole vielä täällä.
Kaksi naista jälleen ja hiki karpalot alkavat hiipiä miehen ohimoille.
Yksi nainen lisää ja sitten vielä nainen ja MIES! Siis se kaivattu
toinen mies, sieltä se tuli ja minun mies huokaa tyytyväisenä ja
jää paikoilleen. Hetken nimittäin luulin että hän juoksee ulos....

Opettaja on aivan ihana. Hän puhelee rohkaisevasti ja luettelee
asioita joita me sitten opimme jouluun mennessä ja loput kevääksi.
Kuulostaa siltä että olen valmis viittomakielentulkki jo ensi
keväänä. VOI HURJA eli voi kumpa  tosiaan oppisin puoletkin
noista, tuumailen....
Aloitamme välittömästi ja opettaja kehoittaa tekemään koko ajan
muistiinpanoja. Yritän epätoivoisesti seurata kun opettaja viittoo
ja samalla kirjoittaa jotain olennaista ylös. Siinä tohinassa sitten
vielä kuiskutan miehelle;"Ole nyt tarkkana sinäkin ja tee perässä!"
Kertaamme oppimaamme ja minusta tuntuu että muistan vain ne
mitä olin jo oppinut ennen tänne tuloa.
Hikikarpalot nousevat vuorostaan minun otsaan kun murehdin
millä me kaksi vanhaa pysymme muiden perässä.Varsinkin
kun muut ovat melkein kaikki opettajia tai jotain sosiaalioppilaitoksen
opiskelijoita. No ken leikkiin ryhtyy se leikin kestäköön....

Kun tunti vihdoin loppuu olen aivan uupunut. Olemme molemmat
samaa mieltä että energiaa kului niin paljon jotta on mentävä
ensimmäiseen kauppaan ja ostettava jotain hyvää kahvipullaa
palkaksi sen verran voimille otti.
Kaupan pihalla mies alkaa lukemaan papereita joihin tein muistiin
panoja.
Kaksi sormea SILMÄÄN JA VETO OIKEALLE.."mitä ihmettä
olet kirjoittanut?" ja hän nauraa niin että vedet valuu silmistä.
Yritän epätoivoisesti saada selvää mitä olen kirjoittanut ja muistella
miten ne viitotaan. En muista oikeastaan ENSIMMÄISTÄKÄÄN
ja mies muistaa joka ikisen viittoman ja MINÄ VIELÄ
EPÄILIN ETTEI HÄN SEURAA...kyllä taas harmitti.....

Kotiin saavuttuamme keitimme ne kahvit ja pulla maistui
taivaalliselta. Kertasimme oppimaamme ja illan hämärtyessä
huomasin että vihdoin osaan minäkin kaiken läksyn minkä saimme.
Olimme iloisia siitä että tämä mahdollisuus oli nyt juuri tässä.
Oppisimme varmasti lisää ja tieto siitä että voimme kommikoida
Päivänsäteen kanssa enemmän ja enemmän innostaa jatkamaan.
Ilman Päivänsäteen vammaa en koskaan olisi alkanut opiskelemaan
viittomia. Olen varma että siitä on hyötyä jossain muuallakin.
Toki toivon sydämmestäni että jonain päivänä voimme Päivänsäteen
kanssa puhua ihan normaalisti.
Asiat järjestyy, ikävätkin asiat muuttavat muotoaan kun
oikein pinnistää....onnellisuus on niin pienistä asioista kiinni.....

En oikein tienny millaisen kuvan laittaisin kun aina on jonkunmoinen tullut laitettua joka aiheeseen
jotenkin sopii. Tämä nyt ei liity oikeastaan asiaan mutta kuva on viime kesältä kun kävimme
Tampereella. Kuvassa on silta ja siinä näitä rakkauslukkoja. Lukkoja joita rakastuneet laittavat jotta
rakkaus kestäisi ikuisesti. Se on lupaus. Samalla lailla me lupaamme Päivänsäteelle rakkaalle
pikkuiselle pojalle tehdä kaikemme jotta oppisimme viittomaan paremmin.

Matkalla muskariin.....

On tiistai päivä ja olen tapani mukaan käymässä poikani perheen luona.
Puhelemme kuinka syksy alkaa ja Päivänsäteen muskari myös.
Äiti on käynyt siellä hänen kanssaan yhden vuoden ja isä toisen.
Kolmas vuosi alkamassa eikä sitä haluttaisi lopettaa koska Päivänsäde
on innoissaan sinne menosta. Vanhempien pitäisi lähteä töistä
aina vähän aikaisemmin ja se ei tietenkään ole ihan mutkatonta.
"Kun pappakin nyt kulkee mumman mukana niin mummahan
voi aloittaa muskarin," ilmoittavat he sen kummemmin miettimättä.
Minusta se tietysti kuulostaa kivalta, mutta kotimatkalla tuumailen
mitenkähän siellä pärjään. Kaikkea sitä tuli luvattuakin....

Koittaa uusi tiistai ja on muskari päivä.
Olen huolelliseti tutkinut karttaa missä muskari on että varmasti löydän
sen. Poikani selitti kuinka helppoa sinne on mennä. "Kehätie päähän
sitten oikea, sitten vasemmalle,sitten oikealle ja vielä vasemmalle
oletkin perillä." NIINPÄ, KUULOSTI TOSI HELPOLTA!
No kun sitä karttaa tarkemmin katselin niin helpolta se JOTENKIN
näyttikin. Sitten vielä tämä nykytekniikka kun jo näkee talonkin
minne menee niin onhan se löydyttävä.

Päivä sujui niinkuin meillä aina sujuu leikkien, syöden ja pikku
päikkäritkin otamme vaikka nuoret herrat aina ovat sitä vastaan.
Siis oikeastaan Suloisuus siis hän joka myös nukkuu ensimmäisenä.

Päikkäreitten jälkeen ilmoitan Avustajalle ja Suloisuudelle että
menen Päivänsäteen kanssa muskariin ja he jäisivät papan kanssa
kotiin.  Pojat ovat aivan innoissaan ja näen jo mitä heidän pienet päänsä
miettivät miten pappaa "pyöritetään".
Kerron Päivänsäteelle minne olemme  menossa. Hän katselee minua
hieman hämillään ja sitten varmasti muistaa että vanhemmat ovat siitä
jo hänelle maininneet.

Lähden suunnitellusti ajoissa siis vähän aikaisemmin mitä poikani
suositteli etten vaan myöhästy. Varsinkaan tänään kun menen ensimmäistä
kertaa. Pappa auttaa minua ja laittaa varmuuden vuoksi navigaattorin
päälle. Päässäni soi vasen ,oikea, vasen , oikea.....

Olemme ajaneet noin viisi kilometriä niin alkaa armoton jono. EIKÄ
SE LIIKU MIHINKÄÄN! Tuskailen miten ihmeessä ikinä ehdin
perille. Näen kuinka navin kello näyttää koska olemme perillä tätä vauhtia.
Pitäisi olla 16.15 nyt se 16.00. Vielä ehtii. Puhelen Päivänsäteelle
ja lohduttelen koska hänkin pyörittelee päätään kun auto ei liikku.
16.08 voi ei Päivänsäde irroittaa turvavyönsä enkä ylety laittamaan
sitä kiinni. 16.12. Voi nolo myöhästymme. Jono liikkuu hitaasti,
pelkään että Päivänsäde putoaa penkiltä. 16.15 NONNII MÄ KYLLÄ
HÄPEÄN MENNÄ SINNE... Valot pysäyttävät meidät ja saan laitettua
turvavyön pojalle kiinni.  Valot vaihtuu ja saan aikaa kiinni jono
lyhenee 16.18.
Juoksen vimmatusti poika sylissä ja pahoittelen myöhästymistä . Samalla
huomaan että oikeastaan olemme toisena paikalla. Kaikki ovat myöhässä
koska oli JOKU RUUHKA! HUOH....

Muskari alkaa.Pieni ihana ryhmä ja ymmärrän aivan heti miksi vanhemmat
halusivat hänen jatkavan. Päivänsäteen silmät loistavat ja hän on niin
läsnä ja on innoissaan joka leikistä ja laulusta. Ihana opettaja saa lapset
mukaansa vaikka pieniä ujouden puuskia onkin. Epäilen että johtuu
vähän minustakin, olenhan uusi. Pieni tyttö taas on kiinnostunut enemmän
minusta kuin yhdestäkään leikistä, hän haluaa vain minun viereeni.
Päivänsäde tartuu käteeni kuin muistuttaakseen minulle että olen
hänen seurassaan. Ohjaaja ilmoittaa että jokainen voi valita soittimen
millä soittaa. Päivänsäde valitsee empimättä pianon, sen hän tekee
kuulemma joka kerta. En pysty katsomaan poikaa ilman että
liikutun suunnattomasti. En voi sanoin kuvata sitä iloa mikä
hänestä kumpuaa kun hän soittaa pienen pienillä sormillaan ja kuinka
hänen hymynsä on niin valloittava että sillä sulattaisi kaikki jäämeret.
Miten iloisena hän näyttää minulle soittoaan ja vastaan takaisin
yhtä rakastavasti.
Vasta nyt ymmärrän kuinka onnekas olen että saan aloittaa yhdessä
hänen kanssaan tämän muskarin. En voinut ymmärtää kuinka
paljon tämä voi merkitä myös minulle. Vaikka emme voi sanoin
kertoa sitä toisillemme voimme tehdä sen ilmein ja käsin.

Lähdemme kotiin ainakin minä yhtä kokemusta rikkaampana.
Puristan lasta sylissäni oikein lujasti. Tunnen kuinka hän vaistoaa
herkkyyteni ja kietoo pienet kätensä kaulaani kuin sanoen ymmärtävänsä.
Voiko elämä olla enää onnellisempaa tuumailen matkalla kotiin.....

Soittajan sormet :)