Retkipäivä Raumalla....

Puhelemme ystävän kanssa näistä minun kirjoitus hommistani.
"Mistä sä noita aiheita oikein keksit?" Hän kyselee minulta
ja katson hieman kummissani häntä. Siis keksin??? " En
mä mitään keksi ne vaan yksinkertaisesti eletään tai ne tulee
ajatuksiini ja sitten kirjoitan ne pois", yritän selittää hänelle.
Joskus taas  jokin asia pyörii ympärillä niin kauan että
se ei anna "rauhaa" ennenkuin olen sen kirjoittanut, joten
on vain tartuttava toimeen ja tämä mistä nyt en pääse
eteenpäin on paikka nimeltä RAUMA!

Kun talvilomalla vapaaherran kanssa teimme pieniä reissuja
ja jokaisesta jotain kirjoitin. Päätin että tästä Rauman visiitistä
en kirjoita jokainen on jo lukenut sata ja yksi kirpparijuttua.
Kun tapasin vanhan työtoverin joka oli muuttanut Raumalle
ja kun sukulaistyttö joka asui Raumalla kävi visiitillä meillä
ja kun työmatkani pitkästä aikaa sivuutti Rauman, niin päätin
"kirjoittaa sen pois".

Aamu oli niin aurinkoinen ja kuulas kuin vain voi huhtikuun aamu
olla. Meillä oli oikein kello soimassa että varmaan saamme
itsemme ajoissa matkaan. Vapaaherran kanssa olimme puhelleet
miten olisi mukavaa vierailla vähän kauempana kirppareilla
kun nämä lähistöt on tullut koluttua viimeaikoina aika tiiviisti.
Hän ehdotti että kävisimme Raumalla kun siellä ei ole muutenkaan
käyty aikoihin. Hänen sisarensa eläessä siellä tuli käytyä
ihan joka kuukausi.

Kun lähestyimme Raumaa mies kertoi että hän oli edellisellä illalla
tulostanut listan kirppareista netistä, jotta osoitteiden mukaan
olisi helpompi löytää paikalle. HIENOA! Tuumailin , nyt keritään
moneen paikkaan. MITÄÄN EN TARVII! Se oli kuitenkin
mottomme, kunhan teemme hintavertailuja ja hauskan matkan.

Ensimmäinen kirppis  suorastaan törmäsi eteemme. Olimme
menossa toisaalle, mutta näimme etäällä puomien laskeutuvan
ja junan saapuvan,  olimme siinä kohdassa että pääsimme
kääntymään pois junaa odottavien jonosta.
No siitä ei sen enempää, siellä oli edullista mutta tavarat olivat
lahjoituksia ja ihmiset olivat lahjoittaneet melkein romua....sääli...
Tällä kertaa meidän oli mentävä radan yli jotta pääsisimme
seuraavaan kohteeseen. Onneksi juna meni jo.
Juuri kun lähestyimme rataa , puomit alkoivat laskea. Miten kummassa
tästä voi mennä juna joka viides minuutti ihmettelimme.
Juna lipuu hitaasti ohitsemme ja pysähtyy. Katsomme takanamme
olevaa autojonoa. Varmaan puolet kaupungin autoista samassa jonossa.
Yrittääköhän ne tällä konstilla laskea kaikki kaupungin autot.
Juna lähtee liikkeelle ja palaa sinne mistä se tulikin. Ihan selvästi
näin että kuljettaja hymyili....

Pienen etsimisen jälkeen löysimme hakemamme. Kirpputoreja oli vieretysten kaksi.
Kävelemme sisään ensimmäiseen kirppariin. Ihan ok. Jopa pieni
kahvilakin ja todella ystävällinen henkilökunta. Ei meille mitään....
Vapaaherra haluaa mennä toiseenkin, mutta itse en innostu yhtään.
Rakennus on harmaa ja nuhruinen, pieni kyltti kertoo sen olevan
kirppis. Oven edessä epämääräistä roinaa, joita kukaan ei ole halunnut.
No mitäpä tässä muutakaan mennään nyt sitten , ihan vaan miehen
mieliksi tuumailen......olisin kyllä vähän tasoa halunnut......

Kun avaamme raskaan narisevan oven, avautuu ihana pieni eteinen
joka on täynnä toinen toistaan ihania tavaroita. Eteisen jälkeen
saavumme varsinaisesti sisään. Sisällä on muutama huone, portaita
ylös ja alas ja tavaraa vaikka ja kuinka ja KAUNISTA. Kaikkea
lasista huonekaluihin ja siltä väliltä. Mä en ikinä pääse enää
kotiin , täällä menee koko mun loppu elämä. Niin paljon ihanaa
MITÄ MÄ EN TARVII , mutta mun täytyy katsoa ja vähän koskeakin.
Niin ja hinnat ne on todella kohdallaan.
Materialistinen minäni ja maalaistyttö minäni käyvät kovaa kamppailua.
Maalaistyttö antaa periksi, mutta vain siksi koska kauppa ON
TOSI EDULLINEN. Kassalla nainen nauraa, " ehtipä tuo olla
hyllyllä viisi minuuttia:"Uskon tai en....

Niin ja ostihan se mieskin minulle jotain. Ihanan hellyttävän enkelikellon, joka käy
aivan ajallaan. Ääntäkin se pitää, raksuttaa niin lujaa ettei voi olla kuulematta....

Lounas aika häämöttää ja suuntaamme kohti vanhaakaupunkia.
Päätämme astua sisään romanttiseen vanhaan taloon. Sisällä on
juuri niin kodikasta kun jo ulkoa voi aistia. Talo on täynnä, mutta
saamme pienen rauhallisen pöydän.
Ruokalistalla , kalaa....sitä oli just kotona...EI
Keittoa...eiiii, tällä kertaa ei vaan maistu.....jostain syystä.....
Wienerleike! Ei, todellakaan. Muistelemme wienrleikkeitä
jotka oli paistettu KYPSIKSI....niin kypsiksi kun haarukalla
leikkasi se oli niin kuivaa, että sai jännittää kumman pala lentää
kauemmas ja jos se ei lentänyt niin sitten sitä piti jauhaa suussa
vähintään viisi minuuttia... EI SITÄ!!!!
Wienerleike, olen varmaan tosi nirso, mutta kuulostaa niin
seisemänkymmentä luvulta. Silloin niitä syötiin kun muusta
ei tiedetty. Perhebaarissa, voi aikoja....No kaipa niitä vieläkin
tehdään, ANTEEKSI jos juuri sinun suosikkisi....
Mies valitsee sen kuitenkin ja mumisten otan riskin, koska
kalaa on nyt syöty koko viikko.
Yhden puraisun jälkeen olen sitä mieltä etten ole koskaan
syönyt mitään näin hyvää.......TAIVAALLISTA voisin sanoa.
ja vielä 2000 luvulla!

Yritimme keksiä kaikki mahdolliset positiiviset sanat mitä
ikinä osaamme ja sitten lähetimme ne kiitoksella kokille.

Joten kuten selvisimme ulos ravintolasta ja kuvata tämä paikka piti ehdottomasti
siitä voi toisillekin kertoa. Kun seuraavan kerran lounastamme Raumalla se on
varmasti sama paikka, vaikka pitäisihän sitä joka kerta kokeilla uutta.
Kävelimme läpi vanhankaupungin kohti kirkkoa missä vielä pääsiäisen
koristeet leijuivat puissa. Päiväkotilaiset olivat rakentaneet upeita munia.

Leipomon kautta päätimme aloitaa kotimatkamme ja poiketa vielä matkan varrella
parissa kirppiksessä.
Matkasta tuli tosi mukava retkipäivä, eipä siihen paljoa tarvita. Hauskuus, onnellisuus
on niin pienestä kiinni. Professori Timo Airaksinen kertoo Turunsanoman haastattelussa
"Varmin tapa tulla onnettomaksi on jahdata onnellisuutta, tavoittele mielenrauhaa."
Itse ajattelen kun mieli on rauhallinen olen onnellinen, eipä sitä tarvitse jahdata.
Kyllä se tulee eläen, vaikka kirppareita kierrellen.....

Hyvästi Kuningatar..........

Harmaat betoni seinät ympärilläni. Tila on aina yhtä kolkko ja ahdistava
ja samalla kuitenkin rauhoittava. Nainen vierelläni, esitteli itsensä ja jo
samassa unohdin hänet. Hän puhuu ja puhuu mutta tuskin kuulen mitään.
Tuumailen miten monta kertaa olen istunut näillä penkeillä. Välillä
ihan edessä, siinä liiankin monta kertaa. Välillä taaempana.
Yritän koota ajatuksiani, jotka lentelevät äidistä isään ja veljenpoikaan
ja moniin muihin rakkaisiin. Nainen jatkaa puhumistaan aivan kuin
arvaisi sen helpottavan oloani ja viivyttävän itkuani.
Kuulen jostain muusiikkia ja laulua,  vilkaisen ovelle joka on vielä auki.
Vapaaherra huomaa vilkaisuni ja sulkee oven. Samalla urut alkavat
soida myös tässä karussa huoneessa. Suurista ikkunoista näen
miten aurinko yrittää lähettää säteitään sisään, kuin helpottaakseen
ahdistustamme. Helpottaakseen lesken surua ja kaikkien muiden
omaisten ja ystävien surua.

Musiikki loppuu ja herään omista muistoistani kun näen
lesken nousevan penkistä ja astelevan kohti arkkua. Kyyneleet
nousevat silmiini kuin rajuilman voimalla, enkä kuule sanaakaan
hänen runostaan saatikka mistään muustakaan. Sisimmässäni
moitin itseäni ja sitä tunnevammaa mikä minussa on kun
en pysty kokoamaan itseäni vastaavassa tilanteessa. Sama
jatkuu vielä parin muun henkilön kohdalla ja pikku hiljaa
alan rauhoittumaan. Sitten onkin jo meidän vuoro. Nyökkään
kiitokseksi kun vapaaherra ilmoittaa että voi lukea tekstin.
Ikävä, hyvästit ja lepää rauhassa kamppailevat mielessäni
kun seison siinä hetken ja silti ikuisuuden. Hyvästi ystävä....

Kun viimein pääsen takaisin penkille, huokaan niin syvään
että pelästyn itsekkin. Miten vaikeaa hyvästien jättäminen
onkaan, siihen ei koskaan totu.
Tuijotan arkkua ja muu maailma häviä jälleen.....

Muistan miten ystävä eli elämäänsä. Voi kuinka omaisin edes
hitusen sitä rohkeutta mikä hänellä oli.
Hän rakasti juhlia. Hän halusi mennä joka ikiseen juhlatilaisuuteen
kuka vaan vähänkin kutsua vihjaisi. Hän halusi aina järjestää
kutsuja, olivatpa ne sitten tavallisia syntymäpäiviä tai
tupaantuliaisia. No niitä tupaantuliaisia, niitä toden totta
juhlittiin ja useasti. Laskin nopeasti että 35 vuotta mitä
häntä tunsin, ehti hän miehensä kanssa muuttaa kahdeksan
kertaa. Joka muutto oli täysillä heitto aivan uuteen.
Miten monta kertaa mietinkään, että seuraava on kyllä minun
vuoroni. Mutta ei, hän oli jo pakkaamassa kohti uutta kotiaan.
Vuoroin kerrostaloon, rivitaloon, omakotitaloon ja viimeiseen
kerrostaloon.
Hän oli ilmiömäinen liikenainen ja olihan hänellä elämän
varrella oma liikekin. Hän oli nainen joka sai päät kääntymään
eikä vain miesten vaan myös naisten. Hänen tyylitajunsa oli
ilmiömäinen ja se näkyi myös kotona. Hän oli todellinen
NAINEN! Hän oli myös hyvin määrätietoinenkin ja niinkuin
joku joskus sanoi jääräpäinenkin. Juuri niillä avuillaan hän
pärjäsi, saavutti, tavoitti päämääriä joita halusi ja toteutti ne.
Hän oli kuin kuningatar omassa valtakunnassaan, johon
myös minä ja vaapaherra kuuluimme, sekä tietysti koko
hänen perheensä. Perhe joka on täynnä erillaisia ihmisiä.
Perhe joka riitelee ja rakastaa eikä välillä tiedä kuka tai ketä
mitä tai miksi.. Mutta perhe on aina hänen perheensä vaikka
hän ei olekkaan täällä..

Havahdun todellisuuteen  kun suvivirsi soi. Hetken ihmettelen
sen soimista ja ymmärrän elämä jatkuu. Ystävä kulkee muistoissamme.
Viimeiset valokuvat. Viimeiset katseet arkuun. Poistumme vapaaherran
kanssa viimeisenä kappelista. Ovella vilkaisemme vielä kerran
kuin epäillen onko tämä todellisuutta.  Hyvän ja onnellisen
elämän eli ystävämme. Hyvästi Kuningatar.......

Tarvitaan VitaeProta!

Luen  facebookista erään ystäväni päivitystä:" Aamu aloitettu
10 kilometrin juoksulla, käyty laittamassa äidille ruokaa. Kesäkukat
laitettu ja nurmikko leikattu. Imuroitu, lattiat pesty. Perheelle ruokaa.
Peliä katsomaan ja sieltä vielä lenkille."
Pelkästään tätä lukiessani hiki karpalot nousevat otsalle. Saatikka että
pitäisi suorittaa tuo kaikki  ja missä ajassa? Kyseinen henkilö ei
ollut siihen käyttänyt kuin työpäivän verran. No ikää oli ehkä
parikymmentä vuotta ja risat vähemmän kuin minulla, mutta silti.
Pitäisi kai hankkia VitaeProta! Niitä ihme pillereitä mitä ne kaikki
julkisuuden henkilötkin syövät. Sitten he jaksavat vaikka ja mitä.

Tuo edellä mainittu ystävä mielessäni päätin olla tosi reipas ja
mennä vihdoin ja viimein pihatöihin. Ne kun olen viimeaikoina
sopivasti ulkoistanut vapaaherralle. Jostain kumman syystä
en ole häntä saanut vielä rikkaruohoja kitkemään, mutta TAKAAN
että sekin aika tulee vielä ja niin että HÄN SEN TEKEE JA IHAN
VAPAAEHTOISESTI!
Niin maalaistyttö kun olen, ei luoja ole minulle kuitenkaan mitään
suurta kipinää näihin töihin antanut, eikä liioin taitojakaan.
Yritystä kyllä riittää, mutta todella vähän aikaa. Pari viikkoa olen
todella innokas puutarhuri, mutta kun huomaan kuinka rikkaruohot
kiusaavat minua kasvaen joka päivä kiusallaan juuri nypityn
tilalle aina uudestaan ja uudestaan. KYLLÄSTYN mokomaan
taisteluun. Sitten taas kun kasvimaani,( siis se 0,5-1 metrinen
laatikko) alkaa (jos alkaa) tuottaa tulosta, alkavat puutarhanhoitajan
viettini jälleen heräämään. Otan kuvia tomaateista ja salaateista ym,
persiljoista. Kun sitten viimein koittaa syksy ja pitäisi haravoida
kärsin suunnattomasti kun juuri haravoitu siisti piha on ensimmäisen
tuulenpuuskan jälkeen lähtöpisteessä.
En siis ole puutarhuri, mutta kaikesta huolimatta yritän häärätä
jotain sen eteen. Voisihan se olla PALJON KAUNIIMPI mutta
meidän pihaksi se on TOSI IHANA.
Innostuisinkohan lisää jos hankkisin VitaeProta!

Ystävämme olivat lomareissulla. Ainahan ihmiset matkustaa ei siinä
mitään ja tarkemmin ajatellen aina joku ystävä menossa jonnekin.
Nämä ystävät kävivät alpeilla. Saimme viestiä ja upean kortinkin
olivat kävelleet pävittäin noin 15 kilometriä. Jalkoja särkee
ja vaivasenluuni huutaa tuskaa, vaikka se ei ollut edes mukana.
Ne taitaa syödä VitaeProta...

Eräänä iltana mies huusi katsomaan jotain teeveestä, mutta tapani mukaan
hidastelen niin kauan, että kyseinen juttu meni jo.
Jään kuitenkin istumaan sohvalle, koska Aira Samulin on
haastateltavana. Ihailen niinkuin varmaan moni muukin hänen
uskomatonta iloisuuttaan ja ennenkaikkea hänen nuorekkuuttaan.
Ei se jos jollekin on tehty vaikka ja kuinka monta kauneusleikkausta
merkitse kuin näyttävyyttä, mutta se kun koko kroppa liikkuu
kuin nuorella tytöllä. Sellaista toimivuutta ei kyllä mitkään
lääkärit saa aikaan, se on kyllä "niskasta kiinni ja tekemään", meiningillä
toteutettu tai sitten hän syö VitaeProta!

Pihatyöt on "taputeltu" tältä päivältä. On heitelty lisää multaa sinne ja
tänne. Muurahaisille annettu vähän pureskeltavaa ja pyysin että
veisivät pesäänsäkin,( olin oikein raakalainen) rikkaruohot nypitty,
siimaleikkurikin sai töitä nukuttuaan pitkän talven. Istutettu ja revitty
irti, syöty ja juotu. Sisähommiakin tehty. Voi kuinka hienoa kun sain
näin pitkän listan mitä olen tehnyt, vaikka se tarkemmin ajateltuna
tulee tehtyä aika nopeasti. Mutta lista mikä lista! Ai niin se lenkki se
taisi tältä päivältä jäädä, kun tuli näitä kirjoitus hommia. (tosin nämä
eivät ole tarpeellisia)
Enpä taida lähteä kilpailemaan( lue: en pysty) tekemisestä/jaksamisesta kenenkään
kanssa. Taidan tyytyä olemaan oma laiska itseni. Tehdä mikä tuntuu
hyvältä ja mitä sydän rakastaa. Sellaista se on tämä onnellinen elämä!
Sitä VitaePron ostoa kyllä saatan silti miettiä, olisko siitä sittenkin apua......

                                       Kyllä meillä jo kukitaan :)

                                     

Erillainen äitienpäivä....

Aurinkoiset keltavuokot loistivat tien vierellä kilpaa valkovuokkojen kanssa. Niin on joka vuosi
koska elämme äitienpäivän aikaa. Keltavuokko on minulle vieraampi en ollut tavannut
sitä ennen missään ja lapsuuden maisemissakin oli vain valkovuokkoja.
Upeita ovat nämä luojamme luomat kukat. Suuntasimme tänään kävelylenkkimme
vartavasten näitä "auringonkukkia" katsomaan ja löytyiväthän ne ilman sen kummempaa
etsimistä.

Äitienpäivän aamu alkoi ihanassa auringon paisteessa ja päätin raahata vapaaherran
heti aamusta lenkille. Miten voi mies olla kuin hidastetusta elokuvasta, ajattelin kun
teimme lähtöä. Minunhan se tässä pitäisi olla suloisesti silmät sikkuralla kun on
ätienpäivä ja nautiskella erinäisistä "hemmotteluista". Mutta sellaisesta ei nyt ollut
tietoakaan , vaan aamu oli kuin mikä tahansa vapaapäiväni aamu. Todettakoon
tähän nyt saman tien ettei kukaan ajattele tästä tulevan katkeraa tilitystä huonosti
kohdellusta äidistä. Ehei, olemme jo aikoja sitten sopineet että emme ole toisillemme
äiti ja isä, emmekä näin tee päivästä sen suurempaa numeroa toisillemme.

Kun vapaaherra sitten viimein sai lenkkivaatteet ja kaiken tarpeellisen mukaansa
huomasin että hän taisi sittenkin olla se innostuneempi tälle reissulle.
Osa syynä oli tietysti pilvet jotka uhkaavasti olivat peittäneet auringon ja
suurelta osin sinisen taivaan. Vapaaherran ilmoitus iltapäivällä tulevasta sateesta
sai minuun jo jarrua, mutta keltavuokot kiinnostivat enemmän.

Läksimme autolla (kyllä, lenkille autolla) vajaa kymmenen kilometrin päähän.
Lenkkimaasto on mitä parhain ja ihanan rentouttavaa kävellä metsässä.
Tuntui ettei ihmisiä ole missään. Viettävät perheineen äitienpäivää.
Väkisinkin mieleeni tulee äitienpäivät, jolloin tein ruokaa ja pöytä
oli täynnä omaisia. Nyt mummit ja mammat ovat nukkuneet pois....
Kävelemme jonkun matkaa, vapaaherra kuvaa minulle keltavuokkoja.
Viime kerrasta on aikaa kun olemme olleet täällä ja yritän muistella mikä
polku meidän näistä monesta pitäisi valita jotta kierrämme tietynpaikan
kautta, ettei se olisi se lyhyin polku.
Valinta tehty ja matka jatkuu. Ihana ilma ja vedän keuhkot niin täyteen metsän
tuoksuja, että luulen hetken jo tajunnan karkaavan. Vapaaherra marssii niin
reippaasti ettenpäin, minun vielä haistellessa, jotta pitää melkein kiljaista
"muistaako herra kenen kanssa on matkassa?" Muisti, mutta unohti että
minun pitää tutkia joka kaatumassa oleva tai kaatunut puu ja kaikki muut
siltä väliltä.

Jos näkee tuttuja Venetsian kaduilla ei tarvitse ihmetellä jos näkee naapurinsa metsässä.
Siinä aikamme parannamme maailmaa ja päivitämme tapahtumat, päätämme jatkaa matkaa
kukin taholleen. Saavumme paikkaan josta taas erkanee monta polkua, vapaaherra näyttää
suunnan minne mennä. Minä tapani mukaan kyseenalaistan tämän ja niinpä menemme
minun päämääräni mukaan. Vapaaherra mutisee jotain, mutta tyytyy sanomaan ääneen:
"Ei mitään!" Siispä eteenpäin, minä olen maalta ja osaan kävellä metsässä!
Käveltyämme puolikilometriä, olen aivan sekaisin missä olemme. Talo joka näkyy
on aivan tuttu, mutta miten se voi olla tuossa??? Tajuan viimein että olemme juuri
siinä mistä aloitimme, eli kuljimme ympyrää. Vapaaherra tyytyy sanomaan, että hän kyllä
tiesi näin käyvän mutta  "rouva maalainen metsässä" tuntui tietävän paremmin!
KYLLÄ HÄVETTI!!! Samalla näimme naapurit ja hekin totta tosiaan ihmettelivät
miten me jo tässä. Vietimme taas hetken aikaa heidän kanssaan ja "tongimme" hyljätyn
ja rapistuneen talon juurta jaksaen....
Päätimme lähteä uudestaan tekemään tuon lenkin, koska oli kuin ei olisi kävelty
lainkaan. Tällä kertaa päätin pitää suuni visusti kiinni, kun piti oikea polku valita....

Pääsimme kuin pääsimmekin kohteeseen eli Tuorlanmajataloon. Äitienpäivän kunniaksi
ajattelimme juoda kahvit. Sisällä majatalossa oli lounas juuri alkamassa. Ehkä
hieman haikeana katselin äitejä, isiä, lapsia juhlavaatteissaan viettämässä
yhteistä aikaa. Nappasimme pahvimukit käsiimme ja munkit toiseen (juu, kyllä
kaikki mitä kulutettiin tuli samantien takaisin) ja suuntasimme pihalle hyytävään
tuuleen nauttimaan MEILLE IHANASTA KAHVI HETKESTÄ.

Puhelin soi juuri kun olin laittanut viimeisen palan munkkia suuhuni. LAPSENI
SOITTAA! Äidin poskelle vierii pieni kyynel kun kuulee oman lapsen äänen.
Sen ihanan äänen, äänistä parhaimman. Vapaaherra siivoaa pöydän ja näyttää
taivaalle, pilvet ovat tummuneet entisestään. Lähdemme kävelemään ja puhelen
koko ajan lapseni kanssa niitä näitä , aivan kuin en olisi tavannut häntä vuoteen.
Olen niin iloinen puhelusta etten huomaa ajan kuluvan. Kyselen häneltä:"Eivätkö
lapset jo ole päiväunilla?"Hän vastaa:" Olisivat ne jos mä vaan saisin tämän puhelun
loppumaan:" Nauran ja pyytelen anteeksi taas tätä pulinaani. Hän nauraa myös
ja jotenkin arvasi näin käyvän. "Nähdään tiistaina!" oli molemminpuoliset
kommentit. Juuri kun pääsemme auton luo, tunnen vesipisaroita tippuvan poskelleni.
Kiitän taas kerran, että saimme kävellä kuivina lenkkimme ja nauttia metsän
rauhasta.

Syömme illallista kotona ja puhelemme kuinka tärkeitä erillaiset äitien ja isien
päivät ovat, mutta ne muuttavat muotoaan. Kun lapset ovat pieniä niiden
kuuluu nauttia niistä oman äidin kanssa ensi sijaisesti. En voisi kuvitellakaan
että vaatisin omiani ajamaan yhden päivän takia 300 kilometriä, jotta saisin
olla "päätähti". Vaikka muistot omastakin äidistä tulevat tällaisena päivänä
mieleen vääjäämättä, niin pitää jättää tilaa myös tuleville muistoille. Pitää
tehdä uudenlaisia päiviä, niinkuin tämäkin ihana äitienpäivä lenkkeillen
ja rentoutuen, hyvästä ruoasta nauttien vapaaherran kanssa.
Meillä kaikilla äideillä on varmasti ihan erillaisia äitienpäiviä.
Olen onnekas, joka tiistai on minun äitienpäiväni rakkaiden poikieni, ison
ja pienten kanssa. Ja joka päivä olen ÄITI!

                                 Alppiruusukin löytyi metsän siimeksestä....

Manzardikaton alla.......

Ajan autolla kapeaa katua pitkin. Auto mahtuu kulkemaan siinä juuri
ja juuri. Jos joku nyt tulisi vastaan, niin ohittaminen ei toden totta onnistu.
Emäntämme oli ilmoittanut meille jotta pihalle on ajettava. Siispä
sinne. Auto mahtuu pienelle pihalle ja jään pohtimaan minneköhän
isäntä omansa ajaa kun joskus kotiin saapuu. No sitä pohditaan
sitten kun sen aika on.

Vettä sataa taivaan täydeltä ja päätämme rouva Sporttisen kanssa
ottaa sateenvarjot avuksi, vaikka askeleita portaille ei montaakaan
tarvitse ottaa. Että pitääkin sataa juuri tänään, olisin niin halunnut
istua emäntämme idyllisellä pikku pihalla. Katsella kuinka se
pikku hiljaa heräilee kevään loistoon. Kuinka ensimmäiset
kukkasen alut työntyvät mullan seasta kuin huutaen , VOIKO TULLA JO!

Rouva Sporttinen on jo kipittänyt portaille ja soittanut ovikelloa, kun vielä
haaveillen katselen pientä pihaa. Vettä sataa ja melkein voin kuulla
ruohon ja kukkien kiittävän. Viima käy lävitseni ja asettelen
nopeasti yhteisen tuliaiskukkamme roikkumaan ketjunvaraan.
Emäntämme ottaa meidät lämpimällä halauksella vastaan ja
kaikki neljä ( neljäs mamma oli jo paikalla)puhumme erikseen ja
yhteen ääneen, kuinka mukavaa on taas tavata ja tapaamista ei tosiaankaan
estä pienet sateet, eikä suuremmatkaan.

On jälleen "luokkakokouksen aika". Me neljä iso-äitiä jotka
kerran yhdessä koulua kävimme, tapaamme taas. Toinen
kerta tänä vuonna.

Alkaa tupatarkastus! No eihän me mitään tarkastusta tehdä, ei toden totta. Meillä
on ihan muut asiat mielessä. Kahvia juodaan ja kuulumiset käydään perin pohjin
läpi. Keskustelut on yleensä niin kiivaita ettei siinä ehditä verhoja katsella
saatikka seurata onko imuria ulkoilutettu.
Tällä kertaa "tupatarkastus" kuitenkin tehdään, koska emäntämme kodissa
on tehty remonttia. Siinä me sitten kuljemme kuin kanat emäntämme perässä
ja hihkumme vuoron perään ja välillä yhtä aikaa." Voi kuin ihana!" "Onpa hienoa!"
"Ihanaa!" "Siis aivan ihanaa!" "Tosi kivaa!" jne. jne....sitä jatkuu kunnes olemme
kiertäneet niin alakerran kuin yläkerrankin. Koska vessakin on saanut uuden
ilmeen , niin pitäähän sinnekin mennä . Yksi kerrallaan..... Että on vessareissukin
mukavaa kun on hienot puitteet.

Sitten kahville! Pöytä notkuu herkuista joka kerta kun tapaamme, vaikka aina
puhelemme että tapaaminen on tärkeämpää kuin tarjoilu. Kun pöytää
katsoo niin olen sitä mieltä että tarjoilukin on tosi kivaa, nam...
Rakastan istua romattisen pöydän äärellä, jossa ihanat uudet ja vanhat
astiat ovat sulassa sopusoinnussa keskenään. Emäntämme  manzardikattoinen
talo huokuu ihanaa tunnelmaa, jossa on sekoitus uutta ja vanhaa.
Kauniit esineet joita on kaikkialla. Näkee että talossa asuu keräilijä
ja vielä sellainen joka tietää niiden arvon. Voi kuinka monta esinettä
täällä onkaan jonka ilomielin kotiuttaisin meille. Tässäkin talossa
asuu ihmisiä jotka käyvät kirpputoreilla ja turuilla. Monet kristalli kruunut
odottavat vielä paikoilleen laittoa ja tuumailen kuumeisesti miten
hyvin yksi kruunu meillekin sopisi....

Tässä kohtaa alkaa yleensä se kuvien katselu. Siinä sitten vuorotellen katsellaan
miltä kenenkin lapset ja varsinkin lapsenlapset näyttävät tällä kertaa.
Tässä kohtaa tulee tosi mummomainen olo mutta sitähän me ollaan.
Samoin alkaa mahdoton "päivitys". Pitää käydä kaikki asiat mitä
neljälle mummolle on noin neljän kuukauden aikana tapahtunut.
Kiirettä pitää että iltapäivä riittää ja juuri niin käy neljännen mamman
kanssa kun hänen pitää palata vielä töihin. Mamma yrittää vielä
pukiessaankin puhua mitä vielä oli sydämmellään ja viimeiset
sanat kuuluu kun ovi on jo mennyt kiinni.
Istumme vielä hetken kolmestaan ja talon isäntäkin uskaltautuu
liityä hetkeksi seuraamme. Puhumme koskettavista muistoista,
puhumme katkeruudesta jolle emme itse anna sijaa. Puhumme
menetetyistä ihmisistä ja hyvästellessämme vielä elämän
iloista ja siitä miten onnellista elämää saamme kaikki tahoillamme
elää...

Halauksien jälkeen ovi sulkeutuu. Sade on lakannut. Rouva
Sporttinen lähtee kohti bussipysäkkiä, minä pakitan autoani
pikkutalon pihalta ja toivon etten vie porttia mennessäni.
Heilautan kättäni hyvästiksi vaikken näe ketään enää missään.
Hyvillä mielin lähden ajelemaan kotia kohti ja olen iloinen ja
onnellinen että omistan neljä hyvää ystävää. Neljä iloista " mummelia"
jotka tuovat elämääni aina välillä pientä piristystä. Tänään
sen piristävän iltapäivän sain viettää  manzardikaton alla....
KIITOS!

Vappu muistoja......

Kävelemme  pitkin itäistäpitkääkatua, aurinko paistaa ja mieli on
niin iloinen kuin vain voi olla. Taskussa kymmenenmarkkaa, se
on raha jonka mamma oli minulle antanut. Tämä raha oli tarkoitettu tuhlattavaksi
tivoliin. "Kaikki kaupunkilais lapset käyvät tivolissa", oli mamma selittänyt
minulle ja hänestä minunkin pitäisi sinne päästä. Mamma oli
myös sitä mieltä, että tivoli ei ollut häntä varten, joten minun
oli hankittava seurani itse.

Ystäväni oli tottunut tivoli kävijä, hän oli perheensä kanssa käynyt
siellä joka vuosi, aivan mamman sanoin:" Kaikki siellä käyvät."
Olin äidille kertonut raha lahjoituksesta ja suunnitelmistani.
Äiti oli mielissään kun häntä ei tarvittu ja lupasimme olla kiltisti.
Isäkin oli saanut kuulla asiasta ja ihme ja kumma minulla
oli hänenkin siunauksensa.

Se riemu kun sinne saavuimme oli huikea.
Mitä kummallisempia laitteita joita en ollut eläissäni tiennyt niiden olemassa
olosta, saatikka nähnyt niitä. Ystävä oli innoissaan ja selitti mihin
voisimme mennä. Minua eivät huimat laitteet kiinnostaneet.
Mennä nyt noihin missä ihmiset huusivat ja kirkuivat ja siitä pitää vielä
maksaa. Ei, minä vedän vain narusta ja aina voittaa. Ystäväni juoksi laitteesta
toiseen ja minä tuijotin kauhistuneena hänen pyörimistään ja todella
pelkäsin että hän loukkaa itsensä.
Kun hän viimeinen tuli pois en tiedä kumpaa heikotti enemmän minua vai häntä.

 En ollut koskaan nähnyt hattaraa ja ihmetykseni oli suuri kun ohitsemme kulkevat
lapset söivät  merkillistä "höttökasaa". Ystäväni selitti mitä moinen oli
ja oli sitä mieltä , että sitä ainakin PITÄÄ OSTAA!
Nappasin sormilla hattarasta paloja ja tungin suuhuni. Muistan
vieläkin kuinka ihmettelin miten makealta voi pumpuli maistua.
Hattaraa oli poskissa, tukassa ja sormet tahmaisina. Ystäväni hattara oli lopuksi maassa
ja ohi juokseva poika nappasi loput minun hattarastani. Päätin jos
joskus vielä tulen tivoliin niin silloin syön varmasti JÄÄTELÖÄ!

Tivoli vuosia tuli monta lisää ja joskus jopa uskaltauduin johonkin
laiteeseen ja söin aina jäätelöä!

Olin vapunaattona laittanut ruoan valmiiksi ja pakannut osan tavaroista jo
valmiiksi. Tunteet olivat hieman sekavia. Oli mukava kun mökki kausi
alkoi ja toisaalta oli tylsää lähteä joka vapunpäivä maalle mökkiä
siivoamaan. Mutta vaihtoehtoa ei ollut, mies ja poika halusivat ehdottomasti
sinne mennä, sinnepä sitten mentiin. Vapunaatona oli pojan kanssa käyty
kiireellä tivolissa , jossa hän sitten keikkui ja pyöri milloin yksin, milloin isänsä
kanssa ja vähän jokaisessa laitteessa. Minä seurasin jälleen vierestä, kuin
aikoinaan lapsena ja ehdotin vaan narun vetoa. Heidän mielestään voisin
vetää sitä narua kotonakin, nyt pyöritään tai pelataan. Niin ja sitten pelattiin
kaikki mahdolliset kolikot mitä kukkarosta löytyi mitä merkillisimpiin
pelikoneisiin, mitkä piti kamalaa ääntä, eikä niistä edes voittanut mitään.
Niin ja ällöttävää sokerihöttöä, sitäkin piti saada. Kaikkihan sitä syö,
paitsi minä!

Kun saavuimme mökille , raahasin kaikki mahdolliset ulos mitä voisin
yksin raahata. MIES KÄVELEE PIHALLA JA HAISTELEE RAIKASTA
MAALAIS ILMAA. POIKA LÄHTEE KAVERINSA LUO.
Pesen vauhdilla ikkunat. MIES OTTAA PUUTARHA TUOLIN ISTUU
JA SYTYTTÄÄ TUPAKAN. Tamppaan matot  ja imuroin lattiat ja
tietysti pesen ne myös. MIES LÄHTEE KATSOMAAN NAAPUREITA.
Haen lisää vettä jotta voin pestä astiat ja voimme juoda kahvia ja syödä.
MIES TULEE TAKAISIN JA SANOO LÄHTEVÄNSÄ KATSOMAAN
MITÄ SAUNALLE KUULUU.
Talo on siivottu eikä siihen mennyt kuin KOKO PÄIVÄ!
KOKO vappupäivä. Kotimatkalla miesväki puhelee kuinka kivaa on
viettää vapunpäivä rauhassa maalla. Puhisen mielessäni, että KIVAA ON, JUU.
Olisihan se tylsää laittaa kukkamekko päälle ja lähteä vaikka kaupungille
vapun viettoon. KIVEMPAAHAN SE ON OLLA MAALLA!

Kello näyttää jo kuutta kun saavun kotiin työstä. Vapunaatto ei tuo
erivapauksia työhöni, se on vaan tavallista vilkkaampi työpäivä.
Mies istuu samassa tuolissa kuin joka päivä kun saavun kotiin. Tämä päivä
ei tuo muutosta siihen.  Kaivan ja löydän kuin löydänkin muutaman
serpentiinirullan laatikon pohjalta. Jos vaikka laittaisin niitä
jonnekin. Huomenna ajattelin leipoa munkkeja ja kutsua naapureita
kylään. Voivat siten helpottaa syönti urakkaamme. On mukavaa jakaa kaloreita
muidenkin kanssa.
Nautin kun voin viettää vappua kaikessa rauhassa. Ilman tivolia, hattaraa
ja siivous rumpaa. Avaan skumppa pullon, juustoakin löytyy kaapin kätköistä
( valitettavasti ei kaloritonta)ja mansikat jotka muistin kuin muistinkin ostaa.

Hyvää ja onnellista vappua vapaaherra ja minä!