Mustikkametsässä.....

Raahaudun vasten tahtoani äidin mukaan. Sen verran iso kuitenkin
olen että ymmärrän kuinka pienikin apu on tärkeä ja tietysti
äiti haluaa myös opettaa työn tärkeyttä.
Pieni kippo kädessäni kuljen äidin lähettyvillä ja yritän saada
jotain aikaiseksikin. Äiti sanoo vähän väliä:"Älä koko ajan syö, nouki."
Marjat maistuvat hyviltä ja kun yhden laittaa suuhunsa on
kohta pakko laittaa toinen ja samalla kippo pysyy myös
yllättävän tyhjänä. Äiti noukkii käsittämättömän kovalla
vauhdilla. Molemmat kädet viskovat marjoja koriin ja välillä
hän puhaltaa muutaman roskan pois. Jossain välissä hän vielä
noukkii sieniäkin, en voi ymmärtää miten hän voi ne noukkiessaan
edes huomata. Saan viimein pienen kipponi täyteen ja äiti
käskee minun kaatamaan sen hänen koriinsa ja aloittamaan alusta.
Välillä äiti kehuu minua ahkeraksi ja saan luvan istua kannon päälle
lepäämään. Siinä istuessani aina ajattelin kun kasvan isoksi en
kyllä marjametsään mene.
Aamulla äiti lähtee jälleen metsään. Minut hän lähettää korin kanssa
kaupalle, minne myymme noukkimamme marjat. Olen tosi iloinen
tehtävästä, sillä metsään en joudu ennenkuin iltapäivällä, sen jälkeen
kun äiti on laittanut ruoan.

Vuosikausiin en halunnut mennä marjoja noukkimaan ja jos meninkin niin korkeintaan
litran astian kanssa jotta olisin saanut sen mahdollisimman nopeasti täyteen. Tietysti
halusin sieltä myös pois mahdollisimman nopeasti.

Muistan kuinka kerran otin äitini mukaani mökillemme ja hän halusi tietysti kovasti
mustikoita poimimaan. Hän lohdutti minua ettei minun tarvitsisi poimia, kunhan
olisin hänelle seurana vieraassa metsässä. Olihan sitä suostuttava ja nautinhan
minäkin kun katselin sitä menoa joka oli melkein yhtä kovaa kuin ennen, vaikka välissä
oli lähes kolmekymmentä vuotta. Äiti noukki ja kehui koko ajan kuinka
ihanaa marjametsässä on. Samalla lailla kuin lapsuudessanikin äiti noukki koko ajan
ja samalla näytti minulle sieniä :"Ota tuo ja katso tuolla on taas yksi." Samalla lailla
väsyin poimimiseen ja istuin kannon päällä ja katselin häntä.
Päätin kuitenkin että annan hänen poimia niin kauan kuin jaksaa ja kyllä hän
jaksoi. Se oli varmaan iloisin marjareissumme, hyvä niin. Seuraavan kerran kun
mustikat kypsyivät äitiä ei enää ollut.....

Ehdotan vapaaherralle menoa mustikkametsälle. Onneksi ei tarvitse pakottaa,
hän lähtee mielellään. Pieni alustus on kuitenkin paikallaan, hän kun ei niitä itse
niin hirveän innokkaasti syö ja mustikkapiirakka ei kuulu hänen lempi leivonnaisiin.
Voimme antaa niitä lapsemme lapsille, on varma keino saada hänet pysymään metsässä
niin kauan itse haluan ja poimimaan riittävästi.

Vapaaherra haluaa että lähdemme hänen autollaan, siinä kun on neliveto eli
liikkuu paremmin maastossa kuin minun. Hieman tässä kohtaa tuumailin mihin
vuoristoon ollaan menossa.

Paikka oli kuitenkin tuttu ennestään ja tosiaan en ajaisi autollani
metriäkään sitä tietä mitä hän ajoi. Tie menee pystysuoraa mäkeä ylös ainakin
satametriä. No hyvä, eipähän tarvitse puuskuttaa ylös ja samalla näen
ikkunasta vain tyhjäksi noukittuja mustikan varpuja.
Olen niin pusikossa että vapaaherra tuo minulle saappaat jotta voin
laittaa ne jalkaani ennenkuin hyppään rämeikköön. Samalla näen
kanttarelleja vaikka kuinka paljon, no ne otetaan mukaan paluumatkalla.
Mäki jatkuu vielä ainakin toiset sata metriä ja poikkeamme polulta metsään.
Vähän aikaa tuhisen kuinka pieniä marjat ovat ja kuinka joku
poimurilla tyhjentänyt puoli metsää. Käveltyämme
kuitenkin yhä syvemmälle metsään ja risukkoihin on pakko
myöntää että onhan täällä niitä vaikka ja kuinka. Vapaaherra ihmettelee
miten joku tutkia voi tietää kuinka monta miljoonaa mustikkaa
voi jäädä noukkimatta. Niinpä, kuka niitä pystyy laskemaan.
No me ainakin teemme osamme jotta ne saataisiin pois täältä.

Noukimme pitkään ja olemme vain omissa maailmoissamme.
Ympärillä on niin hiljaista, että on vaikea alkaa puhumaan ja
rikkoa tämä ihana rauha. Vain muutama hyttynen ja kärpänen
saavat meidät vaihtamaan ajatuksia.
Ämpärit ovat lähes täynnä kun maltamme pitää kahvitauon.
Istumme vähän kostealle sammaleelle ja "katamme pöydän".
Aurinko paistaa puiden lävitse ja  upea hiljaisuus vain jatkuu.
Lintu laulaa jossain kaukaa. Olen  sitä mieltä, että
joku tarkkailee meitä vaikka ketään ei näy. Kenties kettu, hirvi
tai orava. Puhelemme kuinka upea metsä on, mitä kaikkea
se on nähnyt. Miten se voimallaan rauhoittaa ihmismielen.
Tuumailen itsekseni koska aloin pitää tästä marjastamisesta.
Miten se ei enää tunnukkaan niin raskaalta. Vuodet ovat
tässäkin asiassa tehneet tehtävänsä. Muistelen lämmöllä lapsuuteni
marjareissuja ja kiitän äitiä että jätti jälkeensä kuitenkin sen
innostuksen vai sainko sen verenperintönä sittenkin.
Näkisipä äiti miten onnellisena ja täynnä intoa me täällä metsässä olemme...
Kaipa hän näkeekin.....

Ämpärit ovat lähes täynnä kun alan ehdottamaan pois lähtöä tai
paremminkin selkäni suorastaan vaatii sitä ja minä kun luulin että
vapaaherra  on ensimmäisenä kotiin lähdössä.
Poimimme vielä hetken ja palaamme kankeina mutta tyytyväisenä
taas kerran yhteiseltä mukavalta reissultamme....

KYLLÄ, KAHVI MAISTUI TODELLA HYVÄLTÄ!

EHKÄ, matkalla Pärnuun......

Olin jälleen kerran tilanteessa jossa tunsin että korkeammat voimat ovat sitä mieltä
että meidän pitäisi lähteä Pärnuun. Jouduin jatkuvasti tilanteisiin jossa joku oli
siellä juuri käynyt, joku oli menossa, joku vain jostain kumman syystä
alkoi puhumaan paikasta. Siispä kiinnostus kasvoi ja ajattelin EHKÄ meidän
pitäisi siellä käydä. Vapaaherra oli myös sitä mieltä, että onhan se nähtävä
jos se "kutsuu". Työtoverini sen sijaan oli sitä mieltä
että minulla oli vain pakkomielle päästä sinne. No, niin tai näin päätin
ottaa selvää mikä meitä sinne veti.

Päätöksestä seuraavana vapaapäivänä päätimme mennä matkatoimistoon
ja varata matkan. Niin,voihan niitä netistäkin kätevästi tilata, mutta
kun minulla on aina niiiiiiiiin paljon kysymyksiä että parempi
puhella asiat virkailijalle....EHKÄ......

Matkatoimistokin oli päätetty parin suosituksen perusteella. Ystävällinen
myyjä alkoi kehumaan tietysti päätöstämme matkakohteesta oikein
hyväksi. Samalla hän kysyi:" Oletteko te käyneet Tallinnassa se voisi
EHKÄ olla teille mielenkiintoisempi paikka." "Kyllä ollaan käyty ja
ihan riittävän monta kertaa, eli Pärnuun mennään nyt!" Vastasin hänelle.
Olin kirjoittanut muistiin hotellit mihin halusimme, siis muutama vaihtoehto
jos vaikka ovat kovinkin täynnä, kun aika myöhässä varauksen
suhteen ollaan. "En nyt osaa sanoa onko näissä tilaa, EHKÄ löytyy",
vastasi virkailija ja lupasi soittaa minulle myöhemmin minkä hotellin
saamme(?)......Kysäisin vielä:" Kulkevatko matkatavarat bussin
mukana laivaan?"  "EHKÄ", oli vastaus, kun se kuulemma selviää
paikan päällä. "Pikku asioita, sinne me nyt mennään kyllä
 asiat järjestyy", sitä mieltä oli vapaaherra....tämä
positiivisuuden perikuva. "No niin EHKÄ sitten ja EHKÄ me maksetaan
se matka", tuumailin minäkin....

Matkaan lähdettiin pussillinen seikkailu mieltä taskussa. Bussi
tuli ajallaan ja matka jatkui, kunne kuulin taas tuon tutuksi tulleen
sanan EHKÄ. "Kun saavumme Helsinkiin matkatavarat menevät
tämän bussin mukana ja siellä on sitten EHKÄ se ja se bussi odottamassa.
takaisin tullessa on EHKÄ se ja se bussi tai se ja se"........
Oikeastaan meitä nauratti.... No olihan siellä kaikki paikallaan niikuin
pitikin ja matka jatkui....
Opas selitti autossa käytännön asioita ja tunnelma oli ihan mukava.
Perille päästyämme päätin kysäistä oppaalta mihin aikaan mahdollisesti
lähtee keskiviikkona bussi Latviaan, sille retkelle jota suosittelette.
Opas katseli minua ensin hetken vähän pelästyneenäkin ja ehtisinkin
jo epäillä ettei hän ymmärtänyt kysymystäni. "Sinne mennään EHKÄ
päivällä, mutta yleensä ei mennä kesällä, kuule soitappa itse toiselle
oppaallemme"......EHKÄ en soita EHKÄ en mene......

Hotelli huone ei EHKÄ ollut sitä mitä olin ajatellut , mutta muutaman
päivän totuttelun jälkeen se oli ihan ok. Vaikka sanoinkin vapaaherralle
kun sisään mentiin että:" EHKÄ siivoan ensin"....en siivonnut.....

VÄLILLÄ ME MENTIIN TOSI LUJAA KUN KERRAN KUVA NIIN KEHOITTI.

Pärnu oli kaunis kaupunki, se ei ollut EHKÄ. Ihania huviloita, joista
teimme kauppaa haaveissamme. Toinen toistaan upeimpia puistoja.
Käsittämättömän upea hiekkaranta. Tunnelmallinen vanha kaupunki.
Melkein maailman parasta ruokaa, aivan taivaallisen ihania kahviloita.
Hyvää palvelua . Kaatosadetta, polttavaa aurinkoa, kylmää tuulta ja
lämmintä hyväilevää tuulta. Paljon lapsia, nuoria ja aikuisia.
Vilkasta iloista menoa päivällä. Rauhallisia hetkiä illalla.
Kaikkea tätä oli Pärnu.....

TÄHÄN EHKÄ MAHTUIS MEIDÄN KOKO PERHE. MUN HAAVE TERASSI OLISI KYLLÄ ENSIMMÄISESSÄ KERROKSESSA , MUTTA MENKÖÖN NYT NÄIN......

TÄHÄN SITTEN MAJOITETTAISIINKIN KOKO SUKU JA KAIKKI YSTÄVÄT. EIKÄ MUUTEN OLISI KALLIS.

                       Lopulta päätimme valita jomman kummman näistä EHKÄ.......

Paluu matkalle lähdimme tietysti bussilla joka on EHKÄ
valkoinen tai sininen, mutta tulee ja tulihan se tietysti.....

Olin ajatellut  EHKÄ mennä joihinkin hoitoihin, kasvo ym.
No ne valitettavasti jostain syystä jäi. Ensi kerralla sitten jos
joskus tänne tulen. Vapaaherran mielestä siihen saattaa EHKÄ
mennä kymmenen vuotta. Seuraavan kerran menemme EHKÄ
sinne Tallinnaan se on sittenkin EHKÄ enemmän meidän paikka.

Se mitkä voimat vetivät minua sinne jäi mietityttämään.
EHKÄ ihana pariskunta jonka tapasimme eräänä iltana
kahvilassa. Heidän kanssaan käydyn mielenkiintoisen hetken.
EHKÄ kirja jota olen ollut pitkään lukemassa, mutta jostain syystä
se ei ole auennut. Tällä kertaa päätin ottaa sen mukaani ilta lukemiseksi.
Kun sitten kirjan melkein ensi teksteissä luki "Jotkut kirjat on
tarkoitettu luettavaksi juuri oikeaan aikaan". Tämä oli varmasti juuri
oikea hetki sille.....ymmärsin sen  lukiessani.....
EHKÄ se oli vain pakkomielle, työtoverini sanoin....
Matka tehty. EHKÄ palaan, EHKÄ en...
Yhdestä asiasta olen onnellinen , vapaaherra ja minä pidämme
samanlaisista paikoista ja se todellakin helpottaa tätä lomailua.....EHKÄ....

Kolmekymmentäseitsemän.....täynnä.....

Olin suunnitellut vapaapäiväni ohjelman oikein perusteellisesti.
Tosin en ollut kertonut siitä vapaaherralle mitään. Oletin ettei hänellä
mitään erityistä ohjelmaa kuitenkaan olisi. Kun vapaaherra sitten
edellisenä iltana kertoi aikeistaan lähteä ystävänsä kanssa pienelle reissulle en
todellakaan ollut innoissani. Vapaaherra tietysti kummissaan, hän kun oli ajatellut
että olisin halunnut päivän omille jutuilleni.
NO, JUURI NYT EN OLISI HALUNNUT!
Hänpä sitten reippaana miehenä siirsi omaa reissuaan päivällä eteenpäin
ja alkoi valmistella meille yhteistä päiväreissua. En olisi mitenkään
halunnut pilata hänen tätäkin suunnitelmaansa ja siksi päätin siirtää
sanomisen aamuksi. Katselin häntä säälivin katsein kun hän
tulosti karttaa ja kirpparipaikkoja joissa voisimme käydä
matkan varrella. Hän oli niin iloinen ja tyytyväinen matkajärjestelyihinsä.
"Etkö ole halukas lähtemään?" Kysäisi hän minulta ja minä valehtelin
sujuvasti että:" Ihan kiva mennä." Samalla ajattelin miten hän tulee
pettymään.....

Aamu valkeni aurinkoisena kun laitoin itseäni kuntoon vapaaherran
vielä nukkuessa. Olin jo päättänyt huonosti nukutun yön jälkeen
että lähdemme vapaaherran suunnittelemalle Uudenkaupungin
kirppari kierrokselle ja siirrän omaa suunnitelmaani. Suonenvedon kiusaama
jalka oli sitä mieltä että ei haluaisi kävellä, mutta toisaalta autossa
istuminenkaan ei innosta.
Vapaaherra herää ja tivaan häneltä suoraa vastausta:" Olitko aivan
tosissasi , että olisit JUURI tänään lähtenyt ystäväsi kanssa reissuun?"
"Olisin", vastaa hän viattomasti.
Kuiskaan hänelle varovasti:" Hyvää hääpäivää kultaseni."
Kyllähän minä mieheni tunnen ja tiedän miten kovasti häntä HARMITTI
unohtaa juuri tämä päivä.
No minun maailmani ei kaadu edes tällaisen unohduksen edessä.
Mies kun sattuu olemaan sellainen. Hän saattaa ostaa timanttisormuksen
kun siltä tuntuu, silloin ei tarvitse olla mikään juhlapäivä. Toisinaan taas
tuo ruusuja kun vähiten odotan ja  silloin kun olisi jokin erityinen
päivä ja voisi muistaa, hänpä unohtaa. Joten ei siitä sen enempää.

Selitin ajatukseni miehelle ja sanoin että voimme silti mennä
hänen suunnitelmien mukaan. "Sinne pääsemme koska vaan ja siellä
ei ollut tänään mitään erityistä. Lähdetään kuin olit tuumaillut", oli vastaus.
Ei kun toimeen....

Olin päättänyt että lähdemme bussilla Turkuun ja katsastamaan siellä
olevat kansainväliset suurmarkkinat. Vapaaherraa nauratti bussimatka koska
siitä taisi olla lähes kaksikymmentä vuotta kun viimeksi yhdessä ajelimme
paikallisbussilla.
Ei siinä kyydissä mitään vikaa ole, mutta oma auto nyt vaan sattuu olemaan
kätevämpi kulkuväline ja varsinkin jos on aikomus poiketa monessa paikassa
matkan varrella.

Lähdimme todella vauhdilla kävelemään kohti keskustaa koska
huomasin että bussit kulkevat näin aamulla tunnin väliajoin. Päättelimme että
jos oikein nopeasti menemme saatamme ehtiä seuraavaan .
Tuskin jalat viilsivät maata kun kävelimme kilpaa ajan kanssa. Pysäkille
päästyämme saimme tietysti odottaa kotvan bussia. No reipas aamukävely
ei ole koskaan pahitteeksi.

Emme olleet ihan varmoja mistä bussi kulkisi ennenkuin se olisi perillä
kauppatorilla. Jossain kohtaa mies jopa epäili olenko edes tietoinen meneekö
tämä sinne. Tunnelma oli todella kuin turistilla vieraassa kaupungissa.
Tuomiokirkon pysäkillä huomasimme, että markkinat olivat myös suurtorilla
ja niinpä päätimme poistua ulos jo melkein liikkuvasta autosta.

Markkinat olivat jo täydessä käynnissä vaikka kello oli tuskin kymmentä.
Ihmisillä ruokalautaset täynnä erillaisia ruokia. Toiset söivät muikkuja ym.
kevätkääryleitä. Makeita leivonnaisia käärittiin paketteihin ja juustot
vaihtoivat omistajaa. Koriste-esineitä, käsitöitä ja koruja ym, ym. Kaikkea
mitä markkinoilla yleensä on. Hyvän tuuliset ihmiset näyttivät nauttivan kiireettömästä
ajasta aurajoen rannalla. Todellinen markkina tunnelma .
Mies hämmästeli miten toiset voivat  syödä ruokaa jo tähän aikaan? No, ehkä he
eivät ole syöneet niin runsasta aamupalaa kun me, yritin selittää ja
samalla katselin ihania lettuja ja melkein tunsin suussani mansikan ja
kermavaahdon maun.

Olin ajatellut viedä vapaaherran lounaalle jonnekin vähätorilla sijaitsevista monista
ravintoloista. Vapaaherra valitsi Paninin jonne päätimme mennä salaatille.
Olimme joskus käyneet siellä salaatilla ja se oli silloin todella herkullinen. Tällä kertaa se
olisi voinut olla parempikin tai vähän runsaampi , olin sitä mieltä.
Valkoviini sen sijaan oli sitäkin parempi että moittimiset jääköön.
Jälkiruoan päätimme nauttia  Cafe Qwenselissä. Valinta oli ihan oikea koska kahvi ja
kakku olivatkin  taivaallisen hyviä ja rakastan kahvilan tunnelmaa.

Pala aurajokea ja sen rantaa.....

Sade pisarat ripsuttelivat hiljalleen taivaalta kun kävelimme tyytyväisenä kohti kauppatoria.
Vapaaherra hieman epäili löydämmekö oikean pysäkin, mutta lohduttelin
häntä että LUULEN tietäväni paikan. Bussi saapui ajallaan ja kotimatka alkoi.
Vapaaherra piteli kaksin käsin tangosta kiinni bussin lipuessa eteenpäin.
Hän ei kuulemma luottanut kuskiin, ajoi kuulemma epävarmasti.
No koti pysäkille päästiin kuitenkin turvallisesti ja bussista hypähti kaksi
matkustajaa kuin vanhat konkarit konsanaan. "Tällä kyydillä mennään kyllä
toistekkin!" Olimme molemmat sitä mieltä.
Aurinko paistoi todella lämpimästi kun kävelimme keskustasta kohti kotia,
yhtä ihan normaalia mutta meille vähän erillaista reissua rikkaampana.


Kotiin saavuttuamme laitoin ensimmäiseksi lohikeitton lämpiämään. Keiton
jonka olin tehnyt Puolivihreää Elämää blogin Sannan reseptin mukaan. Saaristolaisleipä,
keitto ja  lasillinen roseviiniä sopi yhteen oikein mainiosti. Ainakin meidän mielestä.
Siinä päivän vaihtuessa iltaan tuumiimme miten tavallisilla pienillä
asioilla voi saada hauskoja elämyksiä. Niinkuin nyt vaihtamalla oman
auton bussiin. Eipä sitä suuria asioita eikä investointejakaan aina tarvita kun
tekee arjesta vähän erillaisen ja päivästä pikkuisen onnellisemman.
Paljon on mahtunut elämää näihin yhteisiin vuosiin. Nyt käännämme jälleen
sivua ja siinä voisi lukea, tervetuloa kolmaskymmeskahdeksas vuosi.....

Vapaaherra osti minulle markkina tuliaisena aitoa englantilaista teetä "nautiskelijoille" ja ihanan teekupin.
Mikäs sen parempaa kuin hyvä tee ja rauhallinen tuumailu tauko.....

Antiikkimarkkinoilla.....

Pilvinen taivas ja  kosteahko ilma tuulahti vastaani kun
lompsuttelin aamutuimaan postilaatikolle. Lauantaiaamu  kello näyttää
vähän yli kuutta ja vapaapäivä. Nukkua voisi kenties vähän
pitempään, mutta kuka nyt hukkaamaan tulevaa päivää nukkumiseen
varsinkin kun tulossa on retkipäivä. Olen ilmoittanut vapaaherralle
jo edellisenä iltana HYVIN SELVÄSTI että lähdemme AJOISSA
ja tällä kertaa me LÄHDEMME, koska haluan olla paikalla
ensimmäisten joukossa.

Olemme paikalla vähän ennen kymmentä, eli TODELLAKIN lähdimme
ajoissa. Siitä huolimatta antiikkimarkkinat ovat jo täysillä käynnissä,
vaikka ne oikeastaan alkavat kymmeneltä. Väkeä pyörii kojujen ympärillä
jo varsin runsaasti ja lähellä oleva parkkipaikkakin alkaa olla
ääriään myöten täynnä. Nappaan sateensuojan kassiini varmuuden
vuoksi, koska taivas on yhä täydessä pilvessä. En myöskään
luovu takista minkä otin mukaani vaikka on heinäkuu.
Tavarataivas on taas levittäytynyt Fiskarssin torille ja ihastuksissamme
kiertelemme melkein jokaisen kojun. Tietysti mukaan on tullut myös
muutama kauppias joiden tuotteet eivät ihan täytä antiikin merkitystä.
Mutta väliäkö sillä jos kauppa käy. Puheen sorinasta voi päätellä
että toiset ovat todellakin tulleet antiikin takia ja hakevat jotain
erityistä. Toiset taas tuntuvat tulleen ihan vaan päivittääkseen
minkä hintaisia ovat kotona kaapeissa olevat esineet. Me taas  kuulutaan
siihen ryhmään joka kuluttaa aikaansa ja nauttii näkemästään ja jos
joku esine suorastaan vaatii ottamaan mukaansa, niin se napataan.

Näen miten erään tunnetun( jota itsekkin seuraan) blogin kirjoittaja kulkee tottuneesti
upea kamera kaulallaan.  Esittelee  itsensä ja samalla  antaa käyntikorttinsa sekä
pyytää luvan kuvaamilleen tavaroille. Minä hiippailen sivummalla ja varovasti kuiskailen
josko saisi kuvata ja saahan täällä. Kuvaan sieltä sun täältä jotta sitten joskus kun
istuskelen keinutuolissani voin muistella tätäkin reissua.

Kun tori on kierretty kiertelemme vielä hallin joka on täynnä toinen toistaan upeampia
tavaroita. Kerrankin vältyimme sisäänpääsymaksulta, koska olimme saaneet
vapaaliput kyseiseen tapahtumaan joskus talvella kun olimme olleet
yhdessä taidenäyttelyssä.
Hallista ulos tultaessa aurinko paistoi niin lämpimästi ja tuumailinkin siinä, että melkein olin unohtanut että on kesä.
Tässä kohtaa oli selvästi kahvitauon paikka ja halusin ehdottomasti kaikkein
romanttisempaan kahvilaan mitä Fiskarssista löytyy ja tietysti vapaaherra minut
sinne vei.

Kahvi ja kakku maistuivat .....

Hetken aikaa istuimme vielä ihanassa auringon paisteessa ja katselimme
miten linnut uiskentelivat lumpeenkukkien seassa tyynessä joessa joka virtaa halki Fiskarssin.
Sen jälkeen minä poukkoilin kaikki pienet kaupat mitä lähistöllä oli
ja vapaaherra odotti ovella kuin portsari konsanaan. Ei en ostanut mitään....

Kotimatka alkoi ja juuri kun olimme päässeet kunnolla vauhtiin niin huomasin
tienvarsimainoksen Bilnäsin antiikkimarkkinat. MITEN OLINKAAN
UNOHTANUT NE!!! Eipä haittaa kun uskollinen kuskini teki täyskäännöksen
ennenkuin olin saanut ajatustani kunnolla loppuun. Voi että tuo mun mies
niin tietää mun ajatukset!
Mustat pilvet alkoivat uhkaavasti nousta taivaalle ja mielessäni rukoilin että
pysyisivät nyt hetkisen aikaa vielä poissa. Toivomus tuli voimakkaammaksi ja
sai jopa äänen kun saavuimme perille ja näin kymmenittäin telttoja joissa oli vaikka
kuinka ihania antiikinkauppiaita.
Tällä kertaa taisi yläkerran herra olla nukkumassa kun viesti ei mennyt perille.
Kävelimme vauhdilla kojulta kojulle, hienoa on ...upeaa on... taivas mustenee...
tuulee...."Kohta sataa ja lujaa", sanoo vapaaherra. Suuntaamme isoon latoon
joka onneksi on siinä ja täynnä esittelijöitä ja myös muutamassa minuutissa
TÄYNNÄ IHMISIÄ!
Vain parin minuutin päästä kun pääsemme kaatosadetta suojaan RYSÄHTÄÄ
niin lujaa etten todella muista koska olisin niin kovan ukkosen pläjäyksen
kuullut ja niitä on tässä elämässä muutama kuultu. "Löi kyllä ihan viereen!"
Sanoo joku. Huomaan monen muunkin huolestuneen ilmeen, mitä tulevan pitää.
"Lato tupaten täynnä ihmisiä jos se lyö toisen kerran ja tähän", tuumailen ja
olen varma että moni pohtii samaa....
Onneksi jyrähdykset alkoivat vaimeta. Alkoi hurja sade, ei siinä mitään
sateet on usein ukkosen jäljiltä näin kovia, mutta kun päällä on peltikatto
eikä mitään eristyksiä välissä oli ääni niin kova että minä ja moni muukin
pidimme korvista kiinni kun tuntui että tärykalvot halkeavat.
Niin ja onneksi katto ei kovin monesta kohtaa vuotanut.

Sade alkoi helpottaa ja sanoin vapaaherralle:" NYT ME LÄHDEMME!"
Tässä kohtaa olin todella mielissäni sateenvarjosta jota olin koko päivän
kassissani kantanut.
Saimme kuin saimmekin auton savisesta pellosta pois kuin ihmeenkaupalla.
Säälin vaan niitä kymmeniä ja kymmeniä autoja jotka tulivat meidän
jälkeemme ja pelto muuttui koko ajan kuraisemmaksi.
Vapaaherra kysyi haluaisinko vielä jossain käydä katselemassa, kun
tien varret näyttivät olevan täynnä erillaisia kojuja. "Ei kiitos!" mutisin
siinä samalla kun yritin puhdistaa kuraisia kenkiäni.....

Kotimatkalla alkoi sade helpottamaan ja kotona jo aurinkokin paistoi
ja lämmitti juuri niin paljon että kuraiset muistot ja hurja ukkonen
tuntui jo kaukaiselta. Pientä iltapuhdetta meille kummallekin kuitenkin
tuli siitä sitten joku toinen kerta enemmän.....
On aika laittaa pikku hiljaa yksi onnellinen päivä pakettiin.....

ENSIN VAAN VARATTIIN, MUTTA TUOTIIN  SITTEN KUITENKIN KOTIIN.....

Happy end....

Viimeinkin aamuteeni juonti paikka on siirtynyt varaston rappusille
eli tarkoittaa sitä että ilmat ovat oikeinkin suotuisat. Tähän asti ei ole
aamutuimaan oikein viitsinyt rappusilla kökötellä, siinä kun ei silloin
tuumaa muuta kuin loppuisi tee että pääsisin sisälle.
Aamu aurinko paistaa ihanasti kasvoille ja lämmittää suloisesti.
En malttaisi nousta tästä ollenkaan. Tuuli puhaltaa juuri sen verran
ettei ole liian kuuma eikä liian kylmä. Naapurin kissa hiipii varovasti
kuusi aidan alla.Taitaa kissa katsastaa lintuja, mokoma. Kissa huomaa
minut juuri kun on kohdalla. Katsoo pää kallellaan, kuin miettien:
"Mitä ihmettä siinä istuskelet ja peläyttelet kissoja!" Muutaman
sekunnin tuijottelun jälkeen se ponkaisee pakoon. Pelästyiköhän
se sittenkin pörröistä päätäni tuumailen.....

TUUMAILU RAPPUSET :)

Tuskin saan aamuteeni juotua kun päätämme lähteä eräälle kirpputorille ja samalla
käydä "katsastamassa" erään kahvilan....siitä sitten enemmän kunhan menen sinne
joskus puolen sukua mukanani...
Isäntä tapansa mukaan tokaisi :" Mikä kumman kiire meillä on kun sinullakin vapaa
päivä." Pakkohan se oli hänelle ilmoittaa:"Kesäteatteriin ollaan menossa ja
ihan sinne minne sinä liput ostit!" Johan tuli kiire kotiin hänellekin.
Ruoka valmiiksi ja paikat kuntoon ja sitten menoksi.

Vapaaherra hieman naureskeli kun vaadin että pitää lähteä heti neljän jälkeen
teatterille. "Viideltähän se alkaa ja matka sinne kestää vajaa kymmenen minuuttia!"
Jatkoi hän nauraen. Vakuuttelin hänelle että pitää lähteä ja tiesinhän itsekkin
että lähden aina liian aikaisin joka paikkaan, mutta NYT MENNÄÄN oli miten oli.

Niin mentiin ja se joka viimeiseksi nauroi oli  minä. Parkkipaikka oli
puoliksi täynnä ja autoja saapui jonona. Pari bussiakin oli jo paikalla.
Kello oli noin kahtakymmentä yli neljä ja katsomo oli yli puolet täytetty.
Numeroituja paikkoja ei ole, joten yleisin puhe mitä kuulin oli :"Minne
mennään!" Sitten kaikki poukkoilivat sinne tänne miettien onko tässä hyvä
vai olisiko tuossa parempi. "Keskelle, ylemmäs!"komensin minä ja mies
meni. Siinä sitten istuskelimme ja bongailimme tuttuja:" Hei,hei! Moi,
päivää, päivää! Terve,terve." ja sitä rataa jatkui keskustelu.
Kun ihmiset istuivat niin tiiviisti että oli jäljellä vain viiden sentin "hajurako"
jokaisen välillä komensi järjestysmies:"TIIVISTETÄÄN vielä on tulossa
sata!" Kaikki nauroivat, mutta kun niitä ihmisiä sitten tuli seuraavat viisi
minuuttia niin kukaan ei enää nauranut, ennen kuin näytelmässä
tapahtui jotain hauskaa....
Siinä sitten istuimme kuin "sillit suolassa". Vapaaherran vieressä ihan
tuttu rouva hihitti, kun kerrankin pääsi oikein likeelle ja käskystä.
Vapaaherrakin naureskeli, mutta luulen että vain kohteliaisuudesta.
Siitä sainkin sitten varmuuden kun yhteislaulu alkoi ja kohdassa
"rullaati rullaati rei" kyseinen rouva nojautui vapaaherraan vauhdilla
sillä seurauksella että vielä minäkin lensin vieressäni olevan
miehen syliin ja hän taas vuorostaan jne. jne.
Siinä sitten istuimme kylki kyljessä ja reisi vasten toisen reittä. "Eipä
tule kylmä, kun näin likeellä toisiamme olemme!"sanoi mies vierelläni
ja hänen vaimonsa ja minä olimme samaa mieltä.
VÄLIAIKA...Siinä sitten tämä puristuksiin ajettu väkijoukko pullahtaa
pystyyn ja valitettavasti siinä tarvittiin erään herran kohdalla jopa
ensiapuakin.
Kaikki saivat kahvia ja pullaa ja mitä nyt halusivatkin ja ennenkaikkea
jaloitella ja venytellä ja ILMAA!
Kaksikymmentä happirikasta minuuttia ja sen jälkeen sulloimme itsemme
jälleen tuohon tiiviiseen tunnelmaan.
Laulu raikasi ja kappale eteni. Yleisö osoitti suosiota. Iloinen lopetus
missä kaikki saivat olla mukana jos halusivat. Hieno esitys jälleen kerran.


Aurinko paistoi vielä täydellä tehollaan kun ihmisjoukko alkoi poistua
Sipilänmäeltä. Iloisia kasvoja, kukaan ei tuntunut muistavan ahdasta
istumistaan ja jos muistikin sille jo naurettiin. Kokemus se oli tämäkin
eikä huonommasta päästä ollenkaan. Onnellinen oli se loppukin.....