Lennetään pois......

Harakka hyppeli pihatuvan katolla. Olin vahvasti sitä mieltä että
se leikki. Kurkisteli katonharjalta alas, hypähteli taaksepäin ja
välillä eteenpäin.Katseli kaukaisuuteen kuin tarkistaakseen näkikö
joku sen touhuja. Hetken aikaa touhuttuaan se kyllästyi. "Jotain
muutakin tässä voisi tehdä", kenties tuumaili tuo vikkelä luontokappale.
Lensi pois.....

Pyhäinpäivä on monelle tosi raskas päivä, toisille taas täysin
merkityksetön. Niin ja tuo "ameriikan ihmepäivä" mikä aikoo
syrjäyttää meidän pyhänpäivän kokonaan. Nuorempi polvi haluaa
tehdä pelottavasta hauskan juhlapäivän tämän halloweenin.
Juhlikoot ne ken haluaa se ei minua haittaa eikä sen kummemmin
kiinnostakkaan, suuntaan jo kaiken energiani tulevaan juhlaan....
JOULUUN!
Pyhäinpäivä nimensä mukaisesti sen sijaan saa minulta kannatusta.
Sytytämme kynttilöitä poisnukkuneille omaisille ja muille rakkaille.
On joskus hyvä istua ja muistella, antaa aikaa myös menneelle
sille elämälle jossa rakkaat vielä olivat läsnä. Katselen kuvia ja
annan kiitollisuuden tulla viereeni, enkä päästä katkeruutta satuttamaan
ja pyytämään vastauksia miksi kenenkin piti jo lähteä.
Miksi piti mennä pois.....

Eräs firmamme työntekijöistä kirjoittaa viikottain yhteenvetoa firmamme
eri tapahtumista. Hän kyseli minulta ja kolleegoiltani eräitä kysymyksiä.
Yksi niistä oli "Mitä kuuntelet?"Vastaukseni oli:" Mitä uskomattomampia
tarinoita päivittäin!"
Eräs näistä meni näin.....
" Tyttäreni muuttaa pois. Ei riitä että hän vaihtaisi kaupunkia tai muuttaisi
eteläisestä maastamme pohjoiseen, hän on päättänyt laittaa koko elämänsä
uuteen järjestykseen. Kun kaiken on saanut ja sekään ei riitä." oli mummon
ahdistunut vuodatus. Onneksi hänen kertomansa mukaan lähistöllä oli
myös muita hänen lapsiaan, mikä lohdutti häntä jonkin verran. Yritin
lohduttaa häntä. "Joskus pitää hakea sellaista mitä ei tiedä onko edes
olemassa, on vain lähdettävä pois.....

On aikoja jolloin pitää päivittää "ihmiskoneistokin". Otettava lomaa
kaikesta arjesta ja annettava kaikki aika vain omille ajatuksille,
mieltymyksille ja rutiineille." Pitää mennä kauas jotta voi nähdä
lähelle", on hyvä vertaus. Lähteä pois jotta voi nähdä kuinka
hyvin kaikki on tässä ,juuri tässä. Näissä arjen kuvioissa ei isommin
eroavaisuuksia ole. Päivät kulkevat kutakuinkin samaa rataa, pienistä
asioista on itse tehtävä isoja iloja.

Siispä vihdoin ja viimein saan aikaiseksi pakata matkalaukkuni. Vajaan
kahdentoista tunnin päästä karistan hiekat kenkieni pohjasta. Nappaan
käsilaukkuni olkapäälle, hymyilen kohteliaasti lentoemännälle.
Odotan että voin avata pienen shampanjapulloni.
Tartun vapaaherraa kädestä ja sanon :" Hyvää matkaa kultaseni,nyt
lennetään pois!"...............

NÄMÄ SAA NYT VÄHÄN AIKAA ODOTTAA , NYT ON VUOROSSA JOTAIN TÄMÄN
                                                       TAPAISTA.....

Tunnemyrskyjä.....

Unkarinsireeni on pudottanut  kaikki lehtensä ja vapaaherra on
lakaisut ne jo odottamaan maatumista ja uutta elämää.
Iso paju pitää kiinni vielä joistakin ruskeista lehdistään kuin
peläten seistä riisuttuna koivun vieressä. Koivun joka kaikessa
komeudessaan on aivan keltainen. Vuodesta toiseen mietin mikähän
laji se on. Kaikki muut koivut sitten tässä kylässä ovatkin jo
talviasussaan.
Syksy on toinen lempivuoden ajoistani. Juuri sellainen syksy miten
se on itsensä nayttänyt tänä vuonna. Aurinkoisena, lämpimänä
ja sateettomana. TÄYDELLISENÄ!
Syksy on suuria tunteita täynnä ( no minut huomioon ottaen aina
taitaa olla tunteet pinnalla) ja taas kerran tämä viikkokin.

Esikois lapsenlapseni Koululainen (jota Avustajaksi aikaisemmin
olen kutsunut. Nimet näköjään muuttuvat iän myötä) oli kuumeessa
lähes puolitoista viikkoa. Kolmen eri lääkärissä käynnin jälkeen
aina sama toteamus:" Katsotaan vielä kolme päivää:" Jokaisen
käynnin jälkeen mumman sydän huolestui huolestumistaan.
Sitkeä virus "rakasti" poikaa niin ettei se halunnut jatkaa matkaansa
saatikka nitistyä kokonaan pois. Kun viimein koitti aamu jolloin
poika iloisesti kipitti kouluun , tuntui että kallio vieri sydämmeni
päältä pois. Miten sitä ei koskaan opi olla liikoja huolestumasta.
Tunteet käy myrskyn lailla.....

Tapasin jonkin aikaa sitten tuon elämäni ensimmäisen YSTÄVÄN.
Tytön vuosien takaa. Ensimmäisellä luokalla tutustuin häneen
ja vuodet kasvattivat meitä eri suuntiin ja vähän paikkakunnatkin.
Ensimmäinen on aina ensimmäinen oli se sitten mikä asia tahansa
ja sillä on aina aivan erityinen sija elämässä.

Nyt tuo "tyttö" istui siinä. Kauniit valkoiset kiharat olivat
vaihtuneet melkein mustiksi kiharoiksi. Muuten hän vaikutti aivan
samalta lapsuuteni "tytöltä". Hänen rauhallinen olemuksensa sai
melkein heti kyyneleet silmiini, oli kuin olisin liikkunut ajassa
taakseppäin ja kaikki eletty elämä vasta edessä. Hetken tuntui etten
kuullut hänen puhettaan, niin paljon surin sitä ettemme olleet
nähneet vuosiin. Vaikka elämämme ovatkin olleet täysin
erillaiset, niin jotain samaa meissä kummassakin on niinkuin
silloin joskus kauan sitten. Eihän meistä ystäviä olisi muuten tullutkaan.
Muistelimme koska olimme viimeksi istuneet saman pöydän vieressä.
Kauhuksemme huomasimme siitä olevan lähes VIISIKYMMENTÄ
vuotta. Ajalla ei ole väliä se on tässä ja nyt, hetki todellinen ja
olo onnellinen.
Sovimme tapaamisemme jälkeen jo seuraavasta kerrasta.
Illalla olo oli täynnä tunnemyrskyjä, sellaisia ihania.....

Olimme kummityttäremme uudessa kodissa tupaantuliaisissa.
Kutsutut olivat "kaikki rakkaat" niinkuin kummityttäreni sanoi.
Oli liikuttavaa kuulua heihin, kummeihin ja omaisiin.
Kummityttäreni elämän kumppani on jalat maassa kulkeva nuori
mies, mutta silti kuin "menninkäinen " vieraalta planeetalta.
Nuori mies täynnä kaikkea sitä mitä arvostan, herkkyyttä,
lämpöä , loistavaa huumorintajua ja kunnioitusta kaikkia ihmisiä
kohtaan. Tunteet oli aika pinnassa siitä onnellisuudesta ja kiitollisuudesta
että tyttö ja poika olivat kohdanneet ja aloittivat yhteistä elämää
tässä ensimmäisessä virallisessa yhteisessä kodissa.
Nämäkin nuoret olivat jo nähneet ja kokeneet elämänsä varrella
yhtä ja toista. Heitä katsellessa kuitenkin elämä on kaikki hyvin
juuri nyt ja tässä.
Vielä yön jo lähestyessä mietin hymy huulillani kiitollisena heitä.
Tunnemyrskyjen pauloissa....

Meksikossa myrskysi, onneksi ei niin pahoin kuin pelättiin.
Minäkin pyysin pienen tuulen jotta vapaaherra saisi tehtyä loputkin
lehti hommansa.(kyllä, olen ulkoistanut sen kokonaan hänelle)
Tulihan se tuuli ei onneksi kova, sellainen lempeä syystuuli.
Ainoa mikä meillä myrskysi kunnolla tällä viikolla oli se
TUNTEEN MYRSKY ja sekin myrskysi sellaisia onnellisia tuulia....

Vanha kuva vuosien takaa. Kun Koululainen oli pieni hän kiikutti tämän kerran minulle. Huomaa
sydän :)

Auttajia liikkeellä.....

Toiset ihmiset ovat luotuja auttamaan, toiset taas ovat sitä mieltä
että kukin pärjätköön omillaaan. Saatamme kuitenkin itse kukin joutua
tilanteeseen jolloin vieraan apu olisi korvaamaton, halusimme sitä
tai emme. Yritän aina ajatella asioita näin eteenpäin, vaikka en ihmeemmin
ole ketään auttanutkaan.
Vanhaa isääni kävin katsomassa ja seurustelemassa hänen kanssaan, koska
hän oli isäni ja siinä oli syytä kerrakseen. Se oli itsestään selvä asia että
omaisista on pidettävä huolta jos siihen on mahdollisuus ja minulla oli.
Isäni kuoleman jälkeen oli itselläni hyvä mieli, jutut tuli juteltua, puheet
pidettyä. Olin onnellinen että meillä oli aikaa hyvästellä toisemme, kunpa
olisin voinut tehdä näin äitinikin kanssa......Niin paljon sanomatta jäi...

Ystäväni on oikea super nainen! Eläkkeelle jäätyään hän ei ole jäänyt
"laakereille lepäämään", vaan pyyhältää paikasta toiseen minkä ehtii.
Se että ihminen ei omista edes ajokorttia vaatii jos jonkinmoista
suunnitelmaa menoihin, se ei kuitenkaan ole hänelle hidaste eikä
mikäänlainen este. Voin vaan kuvitella miltä hänestä tuntuu kun samassa
tilanteessa olevat ihmiset valittavat kuinka aika tulee pitkäksi.
Apua häneltä saavat niin vanhukset lenkille lähtiessä, kuin koululaiset.
Niin nuoret äidit kuin heidän lapsensakin. Tukea, kuuntelua, ymmärrystä
ja jopa vatsan täytettäkin. Olisinpa yhtä aktiivinen kun aikanani eläkkeelle
jään. Apua voi antaa ja vielä hyvästä sydämmestä, ilman palkkaa.

Suomi on"pullollaan"pakolaisia , kukaan meistä tuskin osaa aavistaa
kuinka paljon vapaaehtoiset tekevät töitä heidän auttamisekseen.
Heitä ei haastatella, eikä heistä tehdä dokumenttia. Arjen sankareita
ilman palkkaa pyörittävät aikamoista "rulianssia" ja saavat
joiltakin tahoilta vielä arvostelua osakseen. Auttamisen halu voittaa
kuitenkin ne pahat puheet mitkä asian ympärillä pyörii.

Vapaaherra kuuluu myös näihin ihmisiin joilla on luultavasti geeneissä
tai....hmmm. ehkä ei sittenkään... tiedä häntä. Joka tapauksessa
auttamisen halu on kova. Holhoava asenne oli niin äitiin kuin isäänkin
heidän vanhetessaan ja kun arkunkansi heidänkin osaltaan suljettiin oli
hänen helppo sanoa:"Enempää en olisi voinutkaan tehdä!"
Vaikka jossain kohtaa taisin ehdottaakin hänelle että olisi kenties
ihan hyvä asua äidin kuin isänsäkin luona, sen verran kiireisenä
he häntä pitivät.
Kun aika heistä sitten jätti hän omisi itselleen "uudet vanhemmat"
joista voisi pitää huolta. Hyvät ystävät olivat kuin salaa vanhentuneet
näinä vuosina ja vapaaherra sai kuin saikin heistä uuden "projektin".
Miten voikin ihminen nauttia kun voi tehdä toisille arjen pieniä hyviä
tekoja......

Yksi käy sairaalassa katsomassa vanhusta jolla ei ole ketään omaisia...

Toinen vie noukkimansa marjat sille kuka ei pääse kuntonsa vuoksi metsään...

Kolmas lukee lehteä, hänelle kenen näkö ei enää itsellä riitä siihen.....

Neljäs hoitaa lasta, jotta toinen voisi lukea rauhassa tenttin niin hän voisi
jonain päivänä olla työelämässä...

Viides kutoo hänelle, kenen sormet eivät enää itse siihen pysty.....

Kuudes, seitsemäs.....jne....jne....

Itse yritän istua vanhan tätini vierellä ja kuunnella hänen juttujaan vaikka
niissä ei ole päätä eikä häntää....Siinä istun hänen vierellään vähän suruissanikin
tilanteestä. Kuitenkin toisillemme lämpimästi hymyillen....

Tänään toivon että jokaisella olisi joku jota voisi/haluaisi auttaa. Autettavia riittää
varmasti, olisi tämä elämäkin silloin jonkin verran onnellisempaa......

                                     Tällaisia enkeli terveisiä tälläkertaa.....

"Draamamestareita" liikkeellä......

Mistä kiukku tulee ja miten se syntyy, siinäpä taas aihetta tuumailuun.
Yksinkertainen asia, mutta silti niin mutkikas. Voimme kiukutella
vain itselle, jokin asia ei mennyt ihan niinkuin suunnittelimme.
Toinen vaihtoehto on sitten se tavanomainen, jokin jossain ärsyttää
syystä tai toisesta. Kolmas vaihtoehto koskee luultavasti VAIN MINUA!
Kiukuttaa mutta aina ei ihan itsekkään ymmärrä MIKSI!

Äiti raahaa huutavaa lastaan tavaratalon keskikäytävää pitkin. Raahaa
on oikea sana, koska lapsi rimpuilee vastaan minkä ehtii.
Yritän luoda mitä ymmärtäväisemmän katseen äidille, joka selvästi
punoittaa myös siksi, että ihmiset seuraavat heitä tarkasti nähdäkseen
kumpi voittaa. Arvostelevia katseita, totta kai. Onko tässä juuri
nyt alkava lastensuojeluasia vai tappelu ostamatta jääneestä
pikkuautosta. Vain harva tietää totuuden, mutta voin vannoa että
molempia harmittaa ja KOVASTI. Itse olen tietysti jäävi puhumaan
miten lapselle pitää opettaa , jos jotakin ei voida hankkia.
Se ei ole maailman lopun paikka eikä edes itkun, raivarista puhumattakaan.
Oma lapseni ei ole koskaan näitä harrastanut, korkeintaan tyytynyt
mutisemaan "jos nyt et osta, niin jonain päivänä hankin sen itse!"
Näin on tosiaan joskus käynyt ja onhan se ihan ok. Meidän perheessä
se on lähinnä ollut minä jota on pitänyt melkein raahata kaupasta
ulos, jos emme ole päässeet sopuun jostain hankinnasta minkä
olisin halunnut.
Huutavan lapsen ääni taukoaa ja näen miten he kulkevat käsikädessä
kassojen jälkeen. Tilanne hallussa , kanssa ihmiset ovat unohtaneet
jo näkemänsä.....

Rakas lapsenlapseni Suloisuus, toinen kaksosista on joskus äitinsä
sanoin "varsinainen draamamestari". Toki näitä taitoja löytyy muiltakin
jossain määrin, mutta Suloisuudelta niin suloinen kuin onkaan vähän
enemmän. Hänen tutuksi tullut sanansa "epäreiluuu" kuuluu vähän
väliä kun Suloisuuden korvat kuulevat (normaalia paremmin kuulevat)
jonkun veljen saaneen jotain mistä hän on jäänyt paitsi. Joskus hän
myös aloittaa itkun, vaikka ei ole ihan varma MIKSI nyt pitäisi
itkeä. Tämä "kiukku" on jotenkin niin hassua kun Suloisuus on
todella iloinen ja nauravainen pieni poika. On kuin se "kiukku"
todella olisi joku "känkkäränkkä -ukko" joka vaanii nurkan takana
saalistaan. Harmitus muuttuu iloksi ja päin vastoin ilman sen kummempia
syitä.

Viikko alkoi hyvin ja tiistaina saimme viettää ystäviemme kanssa
leppoisan vapaapäivän.
Keskiviikkokin minulla oli vapaapäivä. Hyvin nukutun yön jälkeen
niskat jumissa. YRITIN YMMÄRTÄÄ.
Kauppareissu ei sujunut aivan suunnitelmien
mukaan. Lähikaupan tarjonta ja kauppalista toteutui vain noin
kolmenkymmenen prosentin luokkaa. YRITIN YMMÄRTÄÄ.
Sähköposteja ei saisi olla kolmea. YRITIN YMMÄRTÄÄ.
Mikään niistä ei todellisuudessa ollut sellainen asia etteikö olisi
voinut viittoa kintaalla ja nauraa päälle. Tänään se ei kuitenkaan
onnistunut vaikka mitä teki, harmitus oli vallannut mieleni
ja sillä siisti.
Vapaaherra ehdotti että lähtisimme kävelylle , jospa se piristäisi
minua. Idea oli mitä parhain.
Lähdimme perinteiselle "metsälenkille", onhan metsällä rauhoittava
vaikutus. Joka kilometrin päästä vapaaherra kysyy:"Joko helpottaa?"
Minä vastaan aina vaan uudestaan:"EI!" Muutama kilometri
siinä tuli käveltyä.....
Viimeisen kilometrin kohdalla naapurin pariskunta tuli vastaan ja
päätimme vielä tehdä pienen lenkin heidän seurassaan.
Ilmeisesti hyvä seura oli tarttuvaa ja kiukku jäi sinne jonnekin
metsän ja peltojen välimaastoon. Jälkeenpäin tuumailin miten
kummassa sitä joskus "hiiltyy" ihan jonninjoutavasta ja miten
sitä leppyy niin ettei huomaakkaan....

Harmitus tulee niin ettei sitä huomaa ja toinen ei voi aina sitä
ymmärtää. Jokainen kokee sen omalla tavallaan ja jokaisen
tapa suhtautua asioihin on niin erillainen. Kaikista meistä löytyy
varmasti joskus niitä "draamamestarin" elkeitä.
Ollaan onnellisia ja sallitaan vähän niitä kiukkuja, sovinnotkin
on suloisia.......

               Jos ei näissä maisemissa kiukku lähde niin johan on kumma :) Metsälenkillä.......

Toisenlainen "äiti".......

Siitä on aikaa kaksikymmentäkaksi vuotta ja seitsemänkuukautta, kun oma
äitini jätti minut ja kaikki meidät omaiset. Äiti muutti tähdeksi taivaan.
Enkeliksi rinnallemme. Näkymättömäksi ...muistoksi sydämmiimme.....
Vaikka olin jo oman perheeni äiti, olisin tarvinnut häntä todella
paljon. Välillä jopa tuntui siltä, että ohut napanuoranseitti oli
sittenkin kiinni. Äidin pois meno oli eletyn elämäni kovin
hetki. Mutta niinkuin kaikki asiat myös ikävä äitiin on muuttanut
muotoaan ja tänä päivänä olen kiitollinen että sain tuntea hänet
niinkin kauan. Äiti on elämässämme vaikka häntä ei näykkään.
Äiti joka huolehti meistä kaikista. Äiti joka halusi aina tehdä
kaiken itse ja me vain nautimme.....

Oman pienen perheeni myötä olen ollut äiti joka on hoitanut
yleensä kaikki asiat mitkä ovat niin sanottuja kotitöitä.
Vapaaherra ei ole niihin puuttunut vaikka joskus olisin halunnutkin.
Hän teki töitä ja sittten töitä ja välillä kävi kotona jotta olisi
voinut mennä taas töihin. Näillä töillä tarkoitan työtä joka
tehdään kodin ulkopuolella ja siitä maksetaan palkkaa.
Tällä systeemillä sitten vuodet kuluivat ja kaikki toimi.
(no taisin minä joskus vähän mutista....tai vähän enemmänkin)

Vapaaherra jää vapaalle ja kaikki muuttuu niin vähän ajattelin.
Alkoihan meillä uusi elämä. Minä menetin vapaapäiväni ja oman
aikani ja tilalle tuli MEIDÄN VAPAAT JA MEIDÄN YHTEISET AJAT.
Yritin siellä välissä tehdä tutuksi tulleita kotihommiani ja vapaaherra
kummastelee pitääkö sitä JOKA PÄIVÄ TISKATA ja pitääkö
JOKA VIIKKO SIIVOTA. Yritän opettaa hänelle että KYLLÄ
PITÄÄ jos tämä koti on lähestulkoon tässä kunnossa .
Tuumailin miten mies  ei ymmärrä että syötyämme ruoan meidän
pitää hakea kaupasta VASTAAVA MÄÄRÄ RUOKAA seuraavaa
ruokailua varten. Ainahan meillä on ruokaa ollut , jatkuvastiko sitä
pitää raahata lisää, oli ilme hänellä useinmiten kun näki minun
palaavan kotiin. Voi miten nuo rakkaat voivatkin olla joskus TOSI
RASITTAVIA.
Joskus kyllä toivoin kumpa olisin vielä siinä iässä että olisi
äiti näitä hommia hoitamassa.

Syksy on alkanut kummallisissa merkeissä. Tulen kotiin ja vastaani
rientää iloinen mies joka kertoo ennenkuin edes saan ulko-oven
kunnolla kiinni. "Mä olen pessyt tänään ikkunat!" "Ahaa...."
Vastaan hieman epäillen, häpeäkseni tuumailen välittömästi onkohan
tapahtunut jotain kummallista. Onkohan joku mennyt rikki tai vastaavaa.
Tarkistan varovasti ikkunat....ja TOTTA TOSIAAN ne on varmaan
puhtaammat kuin jos itse olisin ne pessyt. Harkitsen kuumemittarin
laittamista vapaaherralle.... Sen sijaan nitrot ovat melkein paikallaan
minulle, kun vapaaherra jatkaa. "Löysin kaupasta tosi edullista
ikkunanpesuainetta, oletko käyttänyt tätä koskaan. On tosi hyvää:"
Tuijotan häntä suu auki ja pelkään että tämä on vaan unta.....

Seuraavana päivänä palattuani kotiin tämä ihana "kodinhenki"
on taas ovella minua vastassa ja sama pulputus alkaa."Mä imuroin
ja pyyhin pölyt ym. ja sitten pesin pois nuo tahrat noista matoista!"
Luulen hetken olevani AIVAN VÄÄRÄSSÄ TALOSSA. Katselen
kuitenkin ympärilleni ja tutulta näyttää ja vielä TODELLA SIISTILTÄ!
Sama toistuu lähes päivittäin ja välillä kuulen tutun lauseen,
"Arvaa mitä mä tänään olen tehnyt?" Välillä arvaan pelonsekaisin tuntein
ja välillä taas toivon että olispa huomannut sen tai sen.
Yritän kiittää ja kehua häntä minkä ehdin, ettei tämä puuska
vaan loppuisi. On vahvasti sellainen tunne, että minulla
on JÄLLEEN ÄITI .

Vapaapäiväni kiertelemme metsässä ja poimimme marjoja niitä
sinisiä ja välillä punaisia tai vaan kävelemme ja nautimme
ihanista syyspäivistä. Muut päivät sitten yritän uurastaa töissä.
Sillä aikaa tämä "kodinhenki" hääräilee kotona kuin ÄITI konsanaan.
Viikko on vierähtänyt ja kun lauantaina saavun väsyneenä töistä
on "kodinhenki" vielä ruokailemassa. Hänellä on ollut kiireinen päivä.
Varovasti kyselen voitaisiinko kenties lenkille mennä ,sillä
haluaisin nyt happea ja jalkani kaipaisisivat liikuntaa.
"Kodinhenki" vastaa :" Istu vaan syömään niin minä tiskaan
sillä aikaa ja sitten voidaan mennä." Tuijotan miestä joka on
aina tarvinnut vähintään kymmenenminuuttia rauhoittuakseen
aterian jälkeen, miestä joka todella ALKAA TISKAAMAAN!
Hän on niin ÄITI , vähän naurahdankin.

On ihanaa kun joku joskus jakaa arjen askareet. Toisissa perheissä
se on yleinen käytäntö. Meillä se olisi ollut vähän hassuakin jos
minä olisin odottanut kotona, koska mies tulee jotta voisi niitä
kotitöitä tehdä. On ihanaa joskus vain olla ja nauttia siitä että
toinen on niin "ÄITI". Huolehtija ja välittäjä, sellaisiahan ne/me
äidit ovat. Elämäkin saattaa olla pikkuisen onnellisempaa kun
talossa hääräilee sellainen toisenlainen "äiti".....

                       Taidan sytyttää taas kynttilän sille OIKEALLE ÄIDLLENI....