En lupaa, toivon vaan....

Laitan vanhan vuoden pakettiin, liimaan sen kiinni ja postitan muistojen arkistoon. Sieltä kaivan sen sitten joskus, jos ja kun sitä kaipaan. Varmasti kaipaan sitä en epäile, jokaisesta vuodesta kuitenkin haluaa ja muistaa vain ne kaikkein ihanimmat hetket.

Hetket jotka iloa tuottivat, hetket joiden ei olisi koskaan toivonut loppuvan.
Haihtuu mielestä epätoivoiset yritykset oppia enemmän kuin oma kovalevy koskaan
saattaa tallentaa. Haihtuu mielestä apu jonka olisi halunnut antaa, mutta jokin
esti sen toteutumasta. Haihtuu mielestä lohdutus joka ei riittänyt vaikka tahtoa
apuun olisi ollut. Turha yrittäminen joka ei kaikesta huolimatta toteutunut.

Tänään vannon etten lupauksia tee, en niitä jotka kuitenkin rikon. En edes niitä
jotka pidän jonkin aikaa. Tyhjiä lupauksia tyhjistä asioista . Harhakuvitelmia
todellisesta elämästä. Jos kuitenkin lupaisin käyttää tuota sanaa lupaus hieman
varovaisemmin ja tällä tarkoitan lähinnä niitä jokapäiväisiä asioita esim.
Suklaan ym.syömisiä . Vähemmän vaatteita, tavaraa. Ne nyt ovat vähentyneet
muutenkin iän karrttuessa, ei muutoksia enää pidä luvata.

Ovi avoinna otan vastaan jälleen uudenvuoden. Tässä kohtaa tuntuu aina siltä
kuinka sillä on kaikkea hyvää tarjottavanaan.
Kuinka se huutaa sieltä oven raosta mitä mahdollisuuksia kohti kuljenkaan.
Miten se on järjestänyt minulle sellaisia yllätyksiä joista en koskaan olisi
osannut edes unelmoida. Miten onnellinen voinkaan olla kun sain juuri tämän
elämän ja tänä alkavana vuotena se elämä on vielä parempaa kuin koskaan ennen.
Niitä se sieltä huutelee, osaisimpa vaan tarttua niihin tarjouksiin enkä kävelisi
ohi huomaamattani niinkuin yleensä. Osaisinpa tarttua tärkeään hetkeen kun
sitä tarjoillaan, enkä touhuaisi jotain muuta juuri sillä hetkellä. Osaisinpa
viettää sen tulevan vuoden niin hyvin kun se on minulle järjestetty elettäväksi.

Toivon  niinkuin jokainen että juuri tänä vuonna maailma muuttuisi ja olisi
paljon parempi elää niidenkin jotka todella kärsivät. Sodat, sairaus, kuivuus
rankkasateet ym.ym. Kunpa taikasauva osuisi niihin edes sen verran että
niistä kärsivät voisivat elää ihmisarvoista elämää. Kunpa saisivat tuntea
enkelinsiipien lohduttavan ja parantavan vaikutuksen. Uuden paremman
elämän alun. Sellaisen onnellisen elämän , millaista suurin osa ihmisistä
kuitenkin elää.
Toivon että ilo ja valo olisi kaikille joka päiväistä.
Toivon että jokainen voisi toteuttaa toiveensa , haaveensa. Enkä tarkoita
tällä pelkästään materiaa vaan sydämmen toiveita.
Toivon  että oppisimme rakastamaan itseämme niinkuin lähimmäisiämme.
Toivon että oppisimme rakastamaan lähimmäisiämme niinkuin itseämme.

Toivon jokaiselle onnellista uutta vuotta❤

Joulun odotusta....

 Joulu hiipii meidän taloon.....tai pitäisikö sanoa tulee ryminällä .Oikeastaan
on jo tullutkin sillä onhan jo kohta ihan oikea joulu.
Joulun odotus on ihan  parasta aikaa. Kaikki se valmistelu mitä siihen kuuluu.
Lahjojen suunnittelu....tai minulla MITÄ IHMETTÄ MÄ OSTAISIN. Joka vuosi sama
virsi ja ihan turhasta. Aina jotain tulee hankittua ja kuin itsestään
ne mieleen tupsahtavat, ehkä jotkut mainokset jonkin verran auttavat....joskus.

Vuosi vuodelta kaivan laatikoiden kätköistä joulukoristeita aikaisemmin
ja aikaisemmin. Luopua niistä kuitenkin raaskiin aina loppiaisen
mentyä ja viimeinen kynttelikkö katoaa ikkunalta Nuutinpäivänä.
Sen jälkeen alkaa talossa kevät!
Mutta nämä ystävältä saadut tontut ja enkeli pääsevät ihan ensimmäisten
joukossa esille. Niin myös tänäkin jouluna, siinä ne sitten toivottavat
jokaisen tulijan joulukotiin....

Jos vain mahdollista niin haluaisin kuusen sisälle jo pikkujouluna. Kuusen
myyjät ilmaantuvat vasta paljon myöhemmin, mutta olen vakavasti
pohtinut jospa kysäisisin paikallisilta metsänomistajilta liikenisikö
yksi kuusi meille jo aikaisemmin. Tänä jouluna se ei ole niinkään
tarpeellista koska pikkuväki vanhempineen on tulossa meille ja
perinteisesti he koristavat kuusen. Mutta ehdottomasti me haemme
tänäkin vuonna kuusen heti kun myynti alkaa siinä se sitten saa odottaa
pelkät kynttilät ja tähti yllään koristajia. Mutta onpahan ainakin sisällä
tunnelmaa luomassa.
Siihen asti tyydyn aina ja ehdottomasti kuusenoksiin maljakossa.
Muutamat tontut sielläkin keikkuu.

Joulukukat....niitä haluaisin ostaa heti kun ensimmäiset amaryllikset ja joulutähdet  ym.

ilmestyvät kauppoihin. Kidutan itseäni kun kuuntelen miten ihmiset kehuvat 

niitä ostaneensa ja puolustelen niiden kalleutta miksi vielä odotan.

Sitten eräänä päivänä herään sellaiseen poltteeseen että on aivan pakko ostaa

maksoi mitä maksoi. Ostan sitten ikkunalle ja pöydälle ja sinne huoneeseen ja tänne

huoneeseen. Olen myös onnekas koska nimipäiväni osuu tähän vuoden aikaan niin

silloin myös saan kukkia joten niitä on ihan joka paikassa ja NAUTIN!

Se että yleensä jouluna tulee lisää kukkia ei haittaa mitään koska olen

ihan loistava myös tappamaan niitä. Ensimmäiset ehtii ihan hyvin kuolla kun

viimeisiä kannan sisälle.

Tämä alla oleva kukka on hyvin arvokas ja ihana jouluruusu. Niinkuin on

sen antajakin.Pelkään että tapan senkin ennenkuin on joulu, kokemusta siitäkin.

Tänä vuonna on ennen joulua paljon töitä ja vähän kiirettä kotonakin että saan kaiken

valmiiksi siksi kuin pitääkin. Joku lohduttaa:" Ei tarvii olla kaikkea, ei tarvitse

hankkia kaikkea, ei tarvitse siivota, ei lahjoja, ei sitä ei tätä.!"

MUTTA KUN NAUTIN kun pitää tehdä ja on sitä ja tätä . JUURI SITÄ 

ON JOULUN VALMISTELU. Se on jokaiselle omanlaista valmistelua. Yritän

ymmärtää niitäkin jotka vihaavat "jouluhössötystä" niin eikö silloin heidänkin 

kuuluisi ymmärtää meitä "hössöttäjiä".

Kaiken kiireen keskellä olen kaikesta huolimatta ehtinyt nähdä jälkikasvuani, 

olen käynyt myyjäisissä. Olen menossa konserttiin , ehdin hiljentyä kirkossa

ja ehdin ostaa ne lahjatkin, leipoa, laittaa ruoat ja käydä vielä töissäkin..

Olen ehtinyt koska tämä on sitä onnellista joulunaikaa kaikesta huolimatta.

Istun hetkeksi ja katselen kynttilän rauhoittavaa liekkiä. Se pyytää ajattelemaan

mikä on juuri nyt tärkeää. Se muistuttaa heistä rakkaista joita ei enää ole

kanssamme viettämässä joulua . Se muistuttaa läheisten tärkeydestä.

Se muistuttaa välittämään heistäkin kenellä ei ole mitään eikä ketään.

Se muistuttaa juuri minua, miten onnellinen jokaisesta päivästä olen......

Vaihtoehtoja......

Ilo katosi jonnekin, hukkasin sen. Ajoin sen pois nurkista ettei
olisi tielläni, häiritsisi kun murehdin. Olisi muistuttamassa kaikesta
hyvästä, kun en lähtenyt sen matkaan. Se kurkki nurkan
takaa, kunnes väsyin. Lupasin tehdä diilin. Jos tästä selviämme saat
kulkea rinnallani ja lupaa ettet koskaan jätä minua. Se lupasi.
Vaikka murehtisin kuinka suuria tai pieniä murheita se lupasi
olla matkassa mukana. Koska aina on vaihtoehtoja.......

Syksy on mennyt sellaisella vauhdilla että oksat pois. No kirjaimellisesti
näin voi sanoakin kun katselen ulkona riehuvaa myrskyä. Oksat
on melkein pois, nimittäin naapurin puolelta , sillä ne ovat meidän
puolella. Onko vaihtoehtoja? No ei ole kun ei ole aitoja jotka
ulottuisivat taivaaseen asti. Myrsky ei puolia valitse.

Kellojen siirtämisen myötä hävitin päivästä ainakin kolme tuntia.
Liekö suunnitelmallisuuteni( ?) kadonnut vai kauan eletty elämäni
alkanut hidastaa tahtia, koska mitään uutta ei ole tullut elämääni
joka sitä sotkisi.
Todellisuudessahan  syksy antaa palautuksena tunnin minkä
kevät vei.  Joten aikaa pitäisi olla ihan riittämiin.
Ajattelin onko muita keinoja millä purkaisin tuntojani , kiittäisin
päivistäni. Lukisin tarinoitani, kun en enää niitä muista.
Tuumailin onko vaihtoehtoja. Tulin siihen tulokseen että aina
on vaihtoehtoja, minkä niistä valitsee se onkin toinen asia......

Facebookissa kiersi toive jotta tänä vuonna ostettaisiin lahjat
käsityöntekijöiltä eikä teollisuuden valmistamia. Ajatus on
tosi kaunis ja ajattelin soveltaa sitä itsekkin mahdollisuuksien mukaan.

Luin listan myyjäisistä sunnuntaiaamuna. Karsin listasta kaikki
paikkakunnat pois joihin oli pitempi matka kuin kaksikymmentä
kilometriä. Sitten karsin kaikki pienet yhdistykset, joissa arvelin
olevan vain pari myyjää, koska halusin mennä sinne missä niitä
myyjiä olisi PILVIN PIMEIN. Seuraavaksi karsin kaikki ketkä
olivat ulkona, koska se tuuli puhalsi tosiaankin pohjoisesta mielestäni
sellaisella "villasukat pyörii jaloissa" meiningillä. Seuraavaksi karsin
kaikki sellaiset myyjäiset jotka tekivät uutta designia. Seuraavaksi
karsin...ja karsin ja karsin.....Karsinta oli kovaa, mutta olihan minulla
vaihtoehtoja.....

Loppujen lopuksi jäljelle jäi VPK Turku. Sisäänpääsy 20 senttiä
ei päätä huimannut. Tosin sekin tuli meille maksamaan 60 senttiä
kun unohdin silmälasini autoon ja rakas mieheni ne sitten ketterästi
juoksi hakemaan ja maksoi sen ylimääräisen 20 senttisen. Mitäpä
sitä mies ei tekisi vaimonsa mieliksi ja varsinkin huono muistisen
vaimonsa mieliksi.
Silmälasit päässä olikin huomattavasti helpompi katsella ja varsinkin
hintalappuja. Ne kun tarkoituksella ovat niin pieniä että myyjät
tuskin itse niitä näkevät. Heittävät sitten "lonkalta" vitosen ja viiden
kympin väliltä kuka nyt sattuu edessä seisomaan.
No myyjiä en nyt ala sen enempää mollaamaan, ihan asiallisia olivat
ja oikeastaan ihania ihmisiä koko sali pullollaan vai sanoisinko puolillaan.
Toiset hämmästyivät  myyjien vähyyttä, minä lähinnä sitä kuinka
paljon löytyy ihmisiä jotka tekevät vaikka mitä omilla käsillään.
Niin upeita juttuja, E

lkkiksellä alkaa taas kova työ niitä väsäämään
kun innostuin vaikka mistä. Se että bongasimme ihania juttuja mitä
sitten ehkä kotona kopioimme sujuvasti, niin yritimme myös
ostaa mahdollisimman monta joululahjaa ja erimyyjiltä.
Olin iloinen että löytyi niitä vaihtoehtoja , niiden perinteisten lahjojen
joukkoon. Olin iloinen että on ihmisiä jotka tekevät niitä, jotta
meillä on vaihoehto valita.


Usein kuulee kun joku sanoo :" Minulla ei ollut muuta vaihtoehtoa:"
Onkohan asia kuitenkaan koskaan niin....
Kun suljin ilon oven ulkopuolelle koin jotain samankaltaista, kun
se tuli sisään kaikesta huolimatta , ajattelin että voihan se kulkea
tuossa murheen rinnalla. Siinähän se aina matkannut en ole sitä
ennen vaan huomannut. Vaihoehdot oli vähissä, mutta ne oli kuitenkin....

Joulu on saapunut kotiimme, vain kuusi puuttuu ja ehkä muutama tonttu
vielä lisätään tässä kuluvina päivinä. Joulu on ihanaa aikaa, siitä
voisin kirjoittaa ja ehkä kirjoitankin yhden tarinan.
Se voisi olla hieman onnellisempi tarina, onhan näitä vaihtoehtoja........

Porukka on saanut seurakseen yhden jouluenkelin, kelpaa siinä istuskella......

Punaisia nauhoja niitä pitää olla vähän joka puolella......

Valaiskoon joulun tähti meitä jokaista......

Synkkiä pilviä aina välillä......

Tummat pilvet ovat jääneet ylleni. Vaikka kuinka yrittäisin puhaltaa niitä pois ne vaan seuraavat minua kuin vaatien että perun käsitteen ....Aina on jotain mistä voi olla onnellinen.
Eivät ne siihen täydellisesti pysty mutta se verran kuitenkin sekoittavat mielialaani että kirjoittaminen pitäisi nyt laittaa tauolle.
Kirjoittaminen, mikä on kuin ystävä jolle haluan kertoa kuinka kiitollinen KAIKESTA tästä olenkaan. Haluan että se on mustaa valkoisella. Haluan että se uskotaan kun se on paperilla. Se on todellista.
KAIKKI... se on elämä jota elän.

On elämää jolloin tuskin jalat ottavat maahan , onnellisuus on niin suurta. On elämää jolloin pilvilinnoista  on palattava maan pinnalle ja annettava periksi. Se olikin vain lainaa. Usko parempaan ja ainahan asiat järjestyvät periaatteellahan tätä elämää eletään. Vuorovaikutusta, ylämäkeä ja lumoavia huippuhetkiä seuraa valitettavan usein liiankin vaarallisia alamäkiä. Sitä sitten mennään vauhdilla ja kun viimein vauhti pysähtyy alkaa taas armoton kipuaminen.
Vain elämää...mutta helpompi tie kyllä houkuttaisi.
On monien asioiden summa miksi sydän tuntuu raskaalta eikä
voi elää toisinkaan. Se selviää kyllä, ajan kanssa.
Ennnen kuin puussa on lehti...toivoisin. Ennenkuin maassa lumi, toivoisin vielä enemmän.
Sydän kirjoittaa vain surullisia asioita.

Lintu lentää ikkunan taakse.
Luulen että lintu lohduttaa. Luulen sen tuovan viestiä jota kaipaan. Yritän kuunnella ja katsella sitä oikein tarkkaan jotta ymmärtäisin minkä viestin se haluaa minulle kertoa. Olen varma että se pomppii ilosta , haluaa suupielen ylöspäin....ja onnistuukin.
Joskus elämänreppua on vaikea kantaa, siitä taakasta haluaisi jakaa hieman muillekin, toisinaan siitä ei haluaisi jakaa murustakaan muille vaan yrittää keksiä keinoja millä saisi sen kevyemmäksi. Minne purkaisi reppunsa, minne meren pohjaan upottaisi sen sisältöineen päivineen.  Hakisi sen silloin kun se tyhjänä kelluu laineilla.
Se ei olisi enää entisensä, mutta hyvällä hoidolla se paranisi ja kulkisi jälleen mukana.
Toivon tuulen joka pyyhkäisisi kaikki murheet maapallolta vaikka sinne kuuhun tai jonnekin planeetalle. Ehkä saisimme palautettua jälleeen hyvät energiat maapallolle.
Ehkä saisimme hymyn huulille kärsiville, onnellisuutensa sen kadottaneille. Kuinka aurinko paistaisi jälleen sydämiimme eikä vain ihollemme.

Syksy on ihanaa aikaa mielestäni, ei useimpien. En aio kuitenkaan olotilaani myötä muuttaa siitä käsitystäni. Aion silti nauttia kynttilän välosta, takan lämmöstä ja rentouttavista lenkeistä metsässä. Aioin näyttää että tämäkin olotila voitetaan.
Niin paljon on syytä onnellisuuteen tummankin pilven alla.

Hieman synkiltä nuo pilvet näyttävät, mutta aina pitää katsoakin vähän kauemmas.
Ihan selvästi siellä paistaa jo aurinko, pääsispä vain jotain oikopolkua sinne.
Tarkemmin ajatellen oikopolut eivät välttämättä kuitenkaan ole niitä parhaita
polkuja.....

Juhlamielellä......

Onnellisuus on ollut taas läsnä muodossa jos toisessa. Voihan

sitä kutsua toisellakin nimellä jos haluaa, vaikka Ihania hetkiä.

Niitä oli viime viikonloppuna yllin kyllin. Viikolla taas....no niin

ei siitä sen enempää. Mennyt on mennyttä ja jos kaikki ei mene

niinkuin siellä Strömsöössä vai mikä se nyt olikaan niin ehkä

se tuleva viikko on sitten parempi. 

Viime viikonloppuna saimme viettää Elkkiksen sisaren syntymä

päiväjuhlia. Tuli taas sellainen tunnelma että juhlia pitäisi kyllä

vähän useammin ja juhlan aiheita pitäisi keksiä pienistäkin asioista.

Juhlat kuin juhlat piristävät aina arkea. Suku on koolla , muistellaan menneitä.

Hämmästellään kuinka lapset ja lastenlapset kasvavat  ja he vuorostaan

nauravat tuleeko heistäkin tuollaisia.....juu, tulee aikanaan.

Niin ja tarjottavat eihän ne ole mitenkään tärkeitä ei todellakaan.

Mutta jos emäntä sattuu olemaan loistava leipuri ja on viettänyt

keittiössä viimeiset kaksi päivää niin voin sanoa että onhan se 

vieraista AIVAN IHANAA. Pöytä notkuu herkuista ja olet 

todella onnellinen että ostit sen joustavan mekon sen kureliiviä

muistuttavan mekon sijaan. 

Yhdessä vietetty ilta on tunnelmallinen ja se liitetään hyviin muistoihin.

Sellaisiin onnellisiin.

Yön nukuttuamme alamme valmistua seuraaviin juhliin. Olen jo monta

päivää käynyt mielessäni valtavaa tunnemyrskyä. En koskaan uskonut

elämässäni olevani tässä tilanteessa ja kuitenkin nyt olin.

Pieni poika, melkein unessa tuhisee isänsä sylissä. Haluaisin ottaa

tuon nyytin heti syliini ja haistella tuota ihanaa vauvan tuoksua

mutta hillitsen itseni. Vauva nukahtaa mutta herää melkein heti.

Puhelen vauvan isoveljelle mahtaisiko sillä olla nälkä. Veli

katsoo minua tarkkaavaisesti ja sanoo:" Jos sulla on tarpeeksi

isot tissit voit kai syöttää sen!"Lähden oitis puolustus kannalle ja

yritän selittää mahdollisimman lyhyesti että se on äidin tehtävä.

Poika on myös sitä mieltä että äiti on parempi siinä.

Kaikkien mummien ja mammojen ja mitä niitä nyt siellä olikaan,

jälkeen saan viimein tuon tuhisijan syliini. Käännän pääni pois

etteivät nuo mummokaapparit näe liikutustani. Vetäydyn toiseen

huoneeseen ja puhelen pojalle, vaikka minusta tuntui että hän

ei olisi välittänyt kuulla juuri nyt puhettani. Outo mummeli ja

puhelee ja pussailee...no kertokoon asiansa...siltä hänestä varmaan

tuntui....

Hei pieni ihminen, olen kummitätisi. Kyllä, tiedän että sinusta

tuntuu kummalliselta että vanhempasi valitsivat näinkin kauan

eläneen kummin, mutta niin siinä vaan kävi. Minä kyllä yritin

heille kertoa että ehkä et innostu tästä asiasta ja ovatko varmaan

mietineet asian loppuun asti. Olivat kuulemma.

Tässä sitä nyt ollaan sinä, minä ja Elkkis. Niin hän on kummisetäsi.

Se oli se setä joka yritti ottaa sinut mutta olin nopeampi. Nyt hän

odottaa vuoroaan malttamattomana ja toivoo ettei kukaan noista

mummoista vie sinua. 

Rakas pieni, olen varma että isoäidilläsikin oli  "näppinsä" pelissä

tässä asiassa. Niin, vaikka hän asuukin siellä pilven reunalla 

on hän silti läsnä juuri nyt, olen siitä varma. Hän on iloinen

sinusta ja muusta perheestäsi ja siitä että olette osa meidänkin

perhettä.

Kultaseni, vaikka välillämme on pitkä matka yritän voimieni

mukaan olla elämässäsi läsnä. Jo nyt pyydän anteeksi jos en

aina jaksa tulla kun tarvitset, mutta voit olla varma että meillä

on mukavaa kun nähdään. 

Olen iloinen että saamme kuulua elämääsi, toivottavasti

sinustakin tuntuu siltä.

Olisin kyllä puhellut pitempäänkin mutta herra alkoi huutaa

sen verran että minun oli pakko vapauttaa hänet.

Epäilin että hän kyllästyi juttuihini tai oli  harmissaan

meidän nimityksestämme, mutta äiti väitti että hänellä oli

TAAS nälkä. Tuota menoa pojasta tulee jättiläinen sen

verran usein minusta söi. No, taitaa se olla ihan normaalia

kuitenkin.

On monta eri syytä juhlia, meillä tällaisia tällä kertaa.

Koskaan ei voi tietää mitä elämällä on tarjottavanaan.

Kummiksi kuusikymppisenä eihän se tavallista ole mutta

ei tavatontakaan. Itselläni oli aivan samanikäiset kummit

kuin mekin.
Toivon että näkisin kummipoikani täysi-ikäisenä

ja voisin kertoa hänelle jotain mitä kukaan muu ei kerro.

Haluaisin myös olla läsnä kun hän silloin avaa kirjekuoren

minne me kaikki kirjoitimme hänelle jonkin viestin, kuka

mitäkin. Mutta ennenkaikkea haluaisin että hän saisi

elää mahdollisimman onnellisen elämän.
Kun jonain päivänä tulee niitä kiviä sinne elämän polulle niin
ne olisivat niin pieniä ettei niiden yli olisi vaikea päästä.....

Nalleja ja enkeleitä ja nalle-enkeleitä pienelle.....

Tyyneyttä metsästä.....

Välillä kiire ja kaikenlainen touhu sekoittaa arkista leppoisaa
elämää. Toisinaan vihollinen nimeltään stressi koettaa
ottaa ylivaltaa. Itsensä hillintä oppaat tuntuvat turhan päiväisiltä
hömpötyksiltä. Jos jotain on joskus sisäistänyt niin tulee tilanne
jolloin kaikki unohtuu tai käytäntö on ihan jotain muuta.
On haettava helpotusta jostain ihan muusta.

Juuri edellä mainittua oli jatkunut muutaman päivän. Mikään
yksittäinen harmitus ei ollut kyseessä vaaan selkeästi kasaantuvat
asiat.
Jokin tiedotusväline ilmoitti että juuri huomenna on vielä viikon
loistavin päivä. Sitä se ei maininnut että sattuu olevan minun vapaa
päiväni, mutta onnekseni huomasin sen. Soitto ystäville ja
tarkka aikataulu niin voisimme tavata ja samalla saisin muuta
ajateltavaa.

Sattumien summa tai jonkun korkeamman järjestämä juttu. Itse
uskon jälkimmäiseen. Oli se että myös ystävien aikataulu saatiin
stemmaamaan meidän kanssa.
Aurinko paistoi melkein pilvettömältä taivaalta, ilma oli juuri sopivan
lämmin. Melkein itku tuli kun lähdimme kiertämään luontopolkua
ihanan järven ympäri, minkä ystävämme olivat löytäneet.
Kaikki murheet tuntuivat jääneen heti alkumetreille ja taisi jokin
näkymätön voima heittää ne kokonaan järveen. Rauhallinen kävely
maastossa puiden lomassa  varastoi kärsivällisyyttä sydämmeeni.
Vaikka jalkani eivät kipuilematta aina suostukkaan kävelemään pitkiä lenkkejä
niin ylhäällä päässä kuitenkin joku huutaa MENNÄÄN VIELÄ, JAKSAA, JAKSAA.
Reitti oli niin ihana ettei sen olisi suonut loppua koskaan.

Vaikka matka ei ollut kovin pitkä nautin suunnattomasti kun ystävämme olivat ottaneet
lounaan mukaan. Jokainen voi vain kuvitella kuinka se maistui, kuin myös
kahvi ja pulla.
Katselin kalliolta vettä ja metsää, tuumailin minkälainen vaikutus sillä voi
olla ihmismieleen, kumpa sitä osattaisiin hyödyntää viimeistään silloin kun
väsymys eniten painaa.

Vaikka pilviä alkoi muodostua taivaalle se ei todellakaan haitannut tunnelmaa.

Muutaman päivän päästä olin jälleen samassa jamassa. Tekemättömiä töitä
kotona, pitkiä työmatkoja, tietokone ohjelmien muutoksia, toimimattomia
koneita ym. ym. Asioita joita on tehtävä , etkä kuitenkaan voi. Vaikka kuinka
lohdutat itseäsi ASIAT JÄRJESTYY tavalla tai toisella niin aina se mieli
ei jaksa ottaa tietoa tyynesti vaan se stressaantuu.

Jälleen luoja otti ohjat omiin käsiinsä ja järjesti niin loistavan sunnuntaipäivän.
Vaikka nukkuisin univelkaani, tekisin ne tekemättömät työt sisällä aikaa
jäisi yllinkyllin ulkoiluun.

Halusin lempi lenkilleni, siitäkin huolimatta että joku mainitsi kävelleensä
siellä ja keränneensä hiuksensa täyteen hirvikärpäsiä. Halusin uhmata niitäkin.
Aurinko laittoi parastaan, jopa lämmitti niin että muutama vastaan tulija
tyytyi takin sijasta pelkkään teepaitaan. Hirvikärpäset oli luoja ilmeisesti
puhaltanut jonnekin ihan muualle koska emme niihin törmänneet.
Ajatteli varmaan että hermostuisin niistä ja oikein ajattelikin.
Kiersimme kolme järveä , istuimme laiturille ja kiersimme uudestaan
järvet, nyt vastapäivään. Oli tunne ettei voi mennä sisälle. Tuntui jälleen
että jokainen puu olisi imenyt kaiken sen stressin minkä  olin jälleen
kerännyt itseeni. Kuinka ne paransivat jokaisen murheen joka kaivoi
sisintääni. Kun kaikki oli korjattu, olin valmis lähtemään kotiin.
Yritin kiittää mahdollisimman nöyrästi tästä mahdollisuudesta....

Jokaisella oma stressin poistajansa. Kuka ottaa huikat, kuka menee
saunaan jne. Jotkut onnekkaat eivät edes tunne sellaista sanaa kuin
stressi ja vaikka tuntisivatkin eivät lähde sen matkaan. Ihailen heitä.

Minä maalaistyttö joka halusin ehdottomasti asumaan kaupungin
vilinään ja kun se silloin joskus toteutuikin, nautin siitä todella.
En kuitenkaan silloin olisi voinut kuvitella että tulen tarvitsemaan
myös maaseudun rauhaa. En olisi voinut kuvitella miten tarvitsen
joskus metsän tuoksua ja tyyneytttä mitä se suo kun sitä kuuntelee.
Onnellisen mielen voi löytää juuri sieltä, metsästä.....

Aika joka meni.....

Tuumailen, haaveilen ja suunnittelen aina kaikenlaista
mitä milloinkin ajassa eteenpäin. Joskus tuntuu että juuri
tämä hetki meni ohi kun liikun jo tulevassa niin voimakkaasti.
Muistan miten lapseni sanoi vähän ennen kuin pääsi
ripiltä:"Äiti alkoi suunnitella mun rippijuhliani kun olin noin
kymmenen." Silloin varmasti havahduin ensi kerran
miten tärkeää on elää juuri tätä hetkeä eikä tulevassa.
Olen yrittänyt muistaa sen ( aika vaikeaa kyllä välillä) mutta
siitä huolimatta tulevaisuuden suunnittelu ON MUKAVAA
enkä muuta tapojani!

Totutusta poiketen olen tällä viikolla elänyt vahvasti menneessä....?....
Ei, ei elämäni onneksi ole vilahtanut pois silmieni edestä.
En ole sairastunut enkä tunne itseäni yhtään sen vanhemmaksi
kuin olen ,tai edes vanhemmaksi mitä olin noin vuosi sitten.
Liekö loppuva kesä vai mikä sitten liekin mutta jokin
korkeampi voima pitää minua kiinni jostain kumman syystä.
Kaipa se selviää aikanaan.

Kirjeenvaihtaja Helena Petäjistön kohtalo on saanut minut
kiedottua valtaansa, suren sitä samalla kun toivon hänelle
runsaasti voimia parantua ja kuntoutua. Edesmennyt isäni
sanoisi jos vielä eläisi:" Ei vieraita surra, vain omia surraan."
No en voi itselleni mitään ja olkoon niin koska tiedän olevani
HIEMAN tunnevammainen.  Joku joskus sanonut sitä
empaattisuudeksikin. Mene ja tiedä.

Muistan kevään ja monet suunnitelmat, kirpputoreilla käydään,
(ei yhdessäkään )kesäteattereita katsotaan ainakin kolme( vain yksi
nähtiin) , vieraita kutsutaan ja käydään ( ei montaakaan nähty)
kotiseuturetkiä ja eväät mukaan , niitä tehtiin ja kaikki
naapurin mökille. Siinä samalla tyhjensimme heidän mustikka
metsänsä. Kävelyretket ystävien ja veljeni ja hänen vaimonsa
kanssa jäivät myös yhteen kertaan kummankin kanssa.
jne. jne.....


Muistan  miten tyhjensimme taloa ja varastoa kaikesta
mitä olemme vuosien varrella säilöneet sen takia ETTÄ
JOSKUS NIITÄ VARMAAN TARVITAAN. No EI tarvittu.
Sieltä ne leijuivat polttolaitoksen piipusta taivaantuuliin ja
ties minne.
Muistan myös miten teimme ensin kaffetupaamme ja sen
jälkeen puuvajaamme . Ne kun viimein oli saatu päivitettyä
tähän päivään, tulikin kosteat ja pimeät illat ja niiden
seurauksena olikin siirryttävä sisälle lämpimään.


Muistan ihanat hetket lapseni lapsien kanssa , silloin ei ollut
kiire minnekään, paitsi välillä vessaan kun kesken leikin ei
olisi malttanut ja sitten tulikin kiire...
Muistan pienet kädet kädessäni, kaulalla. Muistan pellavapään
joka pilkisti peiton alta ja aamuhärässä hymyili varovasti
joko voitaisiin leikkiä. Muistan riemun kiljahdukset kun
kala nappasi onkijalla ja vähän toisenlaisen kiljahduksen
kun maitolasi lensi lattialle.Muistan miten halaattiin kun
heidän oli aika lähteä kotiin. Muistan myös kyyneleen joka
valui poskelleni vaikka yritin pyyhkiä sen pois ennenkuin
kukaan huomaa. .....


Luulin että olin jälleen menettänyt jotain kun olin vain
rakentanut kaffetupaani koko kesän ja jäänyt kaikesta
suunnitellusta paitsi. Kun kuitenkin tuumailin ja viivähdin
menneessä huomasin että olipa joku jäänyt tekemättä
tai johonkin mennyt suhteettomasti aikaa olin kaikesta
huolimatta elänyt onnellisen kesän ja se oli tärkeintä.
Elämä kulkee omalla painollaan, asioita tapahtuu ja joskus
on vain aika olla. On aika muistella ja aika suunnitella.....

Tuumailen usein kuinka onnekas voisikaan olla jos osaisi aina kulkiessa tätä
elämän polkua valita juuri sen oikean polun. Sen polun jossa olisi mahdollisemman
vähän niitä kiviä joihin voisi lyödä varpaansa ja mahdollisemman vähän
niitä kiviä millä satuttaa jota kuta. Sepä ei olekkaan aina niin helppoa.
Siispä ajattelin laittaa tähän pari polkua joita on ihan helppo kulkea....

Kenkä puristaa......

Niinhän se on että eihän sitä aina tiedä mistä sen kaverin
kenkä puristaa ja tämä lainausmerkeissä ja ilman sitä.

Kun "kenkä puristaa" niin jotain on silloin vialla, onko sitten
oma hyvinvointi  pielessä vai toisen hyvinvointi  liiankin
hyvin. Tuumailin tätä yhtenä päivänä erään ihanan Blondin
kanssa.

Olin käynyt keskusteluja aika ahkerastikin onnellisuudesta
ja varsinkin siitä mikä asia kuuluu onnellisuuteen ja mikä
ei. Olin itse sitä mieltä että onnellisuus on niin mahdottoman
pienistä asioista kiinni. Minulle se on aamulla ensimmäisenä
se kun juon lasillisen vettä minkä olen jo illalla laittanut
valmiiksi odottamaan juuri siihen oikeaan kohtaan. Sitten
vain hörppäsen sen ensitöikseni kun laahustan keittiöön.
Mutta voin sanoa että kyllä "kenkä puristaa" jos se lasi on
tyhjä ja joudunkin valuttamaan sitä vettä joka on yön
viettänyt putkistossa. Mrr. Kyllä, pienestä se on onnellisuus
kiinni. Jos niin haluaa.....

Tuumailin Blondin kanssa käytyä keskustelua ja päätin
kulkea omaa onnellista tietäni ja nauttia elämän pienistä
onnellisista hetkistä. Sellaisista vesilasin kaltaisista ja
ehkä vähän isommista, kuten sellaisista että saan
lapseni lapset viikonlopuksi luoksemme. JEE, JEE JA
VIELÄ KERRAN JEE!!!!

Se tosiasia että kenkä TODELLA puristaa on ihan
todellistakin minulle. Valitettavasti.

Se että on syntynyt sellaiseen sukuun äidin puolelta että
jokaisella naisella on vaivaisenluu, siis sukuvika.
Niin ja se että on syntynyt isän puolelta sellaiseen sukuun
että jokaisella naisella on vaivaisenluu, siis sukuvika.
Voin vain kertoa että välillä KENKÄ TODELLA PURISTAA.

Nuorena tyttönä kuvittelin että olen jotenkin erillainen
kuin nuo kuvaamani sukuni naiset, olinhan ulkoisestikin
jo heitä kaikkia päätä pitempi. Olin siis erillaisempi kuin
nuo puolimetriset naiset. Aika pian sain kuitenkin
huomata että yksi yhteinen piirre meillä on. Kenkä puristaa
ja ihan väärästä paikasta.

Sain myös huomata että on syytä välttää korkeita korkoja,
minkä tietysti olin jo oppinut tämän ylipitkän vartenikin
kanssa. Se ei siis tuottanut ongelmia. Lähinnä surin
kun en voinut ostaa niitä ihania kapea kärkisiä, italialaisia
luomuksia tai hohdokkaita aasialaisia halpakenkiä.
Suuntasin jo aika nuorena sinne leveälesti
osastolle mammojen seuraksi. Kuuntelin kauhukertomuksia
leikatuista jaloista jotka eivät enää olleet entisensä.
Siispä olen kiitollinen omille jalkaluilleni kun ne eivät
kaikesta elämisestä huolimatta ole alkaneet särkeä.
Yritän vain kulkea isoissa saappaissani ja ajatella siellä
ylhäällä päässä että toivottavasti siellä alhaalla teidän
on hyvä olla.

Kenkä puristaa siis kenellä mitenkin joko lainausmerkeissä
tai ilman. Onhan se sallittuakin että joskus puristaa ja lujaa
(ei vaivaisenluu ) mutta siinä kohtaa on ehkä hyvä miettiä
miten kaikki ei aina ole sitä miltä näyttää. Kuinka moni
kätkee suuret surunsa ollakseen jostain hyvinkin pienestä
asiasta edes hetken onnellinen.......
Kenkä puristaa vain jos sitä itse haluamme.....

                                    Toivottavasti näitä pieniä jalkoja ei kenkä purista......

Lasiseinän takaa.....

Tuumailen jälleen miten eritavalla eri ihmiset vaikuttavat
minuun. Miten toisista tulee ystäviä ja toisista ei millään
vaikka haluaisikin lisätä heidät omaan "haaremiinsa".
Toisen ihmisen läheisyys pelottaa, hämmentää.
On hyvä pysyä välimatkan päässä.
On turvallista olla lasiseinän takana.........

Muistan kun näin Hänet ensimmäisen kerran. Tervehdin Häntä
kuin ketä tahansa jota nyt tervehditään kun samassa tilassa
ollaan. Olin kuullut Hänestä jo paljon , eli tiesin Hänen
ajatusmaailmansa hyvin ja siksi olisin halunnut tutustua
Häneen paremmin. Metsään meni se kerta. Hänellä ei ollut
minulle mitään muuta sanottavaa tämän "Hei" lisäksi.

Seuraava kerta olikin sitten toisenlainen. Yhteinen ystävä
oli kutsunut meidät samaan tilaan joten tällä kertaa Hän ei
pääsisi minulta pakoon. Vain pari ihmistä oli meidän välissä
ja sekin oli minusta liikaa. Halusin päästä puhe etäisyydelle,
vähän kehnosti siinä kuitenkin onnistuin. Olennaista oli kuitenkin
että tämä ihminen tietää että OLEN OLEMASSA.
Välillämme oli vain lasiseinä......

Jostain kummansyystä olin nyt se ihminen joka kaipasi tätä
ystävyyttä. Sisäinen minäni pakotti etenemään vaikka olen
ehdottomasti sitä mieltä että ystävyys suhteet syntyvät rauhassa
ja omalla painolla. Ei ripustautumalla.

Vuodet vierivät ja opin tuntemaan Hänet entistä paremmin.
Kohtaamisia alkoi tulla yhä useammin , välillä juuri silloin
kun kuuntelijaa eniten tarvitsin ja neuvoja kaipasin. Vakuutin
itselleni että kohtalo oli se joka minua kehoitti tähän ystävyyteen.
Hänellä kun tuntuu olevan niin paljon annettavaa ihmisille ei
yksin minulle. Minä nyt vaan satun olemaan yksi näistä
onnellisista.

Kun ihminen omistaa sydämmen joka on niin suuri että siitä
riittää melkein jokaiselle, niin lohduttavia sanoja kuin ihan
hurttia huumoria. On ihan käsittämätöntä. Kun silmät nauravat
ja täyttyvät kyynelistä yhtä aikaa on kyse mielettömästä
empatiasta. Kun suusta tulee tulee ymmärrettävää tekstiä ja
hetken päästä sellaisia viisauksia ettei yhdellä istumalla
tällainen pieni ihminen käsitä. Niin varmasti jokainen ymmärtää
kuinka onnellinen sitä saa olla kun Häneen on tutustunut.
Lasiseinä oli hajonnut......

Kun luen tätä tekstiä huomaan että voin soveltaa sen pariin
muuhunkin ystävään kuin Häneen. Kaikissa heissä on jotain
hyvin samanlaista mutta silti hyvinkin omanlaista.
Poistamme lasiseiniä väliltämme ja tuemme toinentoisiamme
kaikesta sydämmestämme.

Minä ja Hän pystytämme tätä seinää uudelleen. Ei siksi että
olisi erimielisyyksiä, päinvastoin. Etten menisi liian lähelle
etten olisi liian onnellinen .....tästäkin ystävästä.

Kompromissi.....

Lapsi huutaa kaupan karkkihyllyllä tahtovansa erään
tietyn makeispussin. Äiti on sitä mieltä että pussi on
aivan liian iso noin pienelle kuin hänen lapsensa on.
Luonnollisesti lapsi on täysin eri mieltä ja väittely
kestää ja kestää. Äiti yrittää ehdottaa lapselle vaihtoehtoja
mutta tämä tyrmää ne oitis. Tietysti hän ymmärtää
etttä vaihtoehto on moninkerroin pienempi ja siksi
myös nautinto sen mukainen. Tiemme erkanevat
en jää seuraamaan tilannetta sen enempää.
Kassalla olemme jälleen yhdessä ja häpeäkseni tunnustan
että tuijotan heidän ostoksijaan jotta näkisin miten
väittelyssä kävi. Minua hymyilyttää kun en näe
kiljuvan haluavaa pussia enkä liioin äidin hänelle
tarjoamaa vaan ihan muita karkkeja. He olivat siis
päätyneet kompromissiin.....

Kuuntelin keskustelua erään kaupan takahuoneessa.
Nuori mies selitti miten hän oli ollut autokaupoilla
nuoren vaimonsa kanssa. Ainoa asia mistä heille
tuli erimielisyyksiä oli auton väri. Mies oli sitä mieltä
että hän oli se joka heillä eniten ajaa niin hän saisi
myös värin päättää. Varsinkin kun kyseessä olisi hänen
ensimmäinen uusi autonsa.Vaimon mielestä hän oli
jo päättänyt kaikesta muusta(koska hän ei ymmärtänyt
mistään muusta)niin hänen oikeutensa olisi päätää
väri. Pitkien perusteltuiden puheiden ja kiristysten
seurauksena heidän autonsa väri oli valkoinen.
Vaikka mies olisi halunnut mustan ja vaimo ruskean.
Hän oli sitä mieltä että ehtivät vielä niitä ostella
siksi tämä kompromissi.....

Pihallamme on ollut kaunis varasto. Siis vain ulkoa kaunis.
Vuosikausia olen halunnut tehdä siitä niinsanotun
kaffetuvan. Joka kevät Elkkis on antanut pienen toiveen
että se saattaisi olla mahdollista. (15 vuotta)Joka syksy olen
saanut todeta ettei se toteutunutkaan.
Tänä kesänä huomasimme että tarvitsemme jälleen
uuden varaston. EI niitä kirppari löytöjä varten vaan
ihan kunnon puuvajan. Löysimmekin sellaisen aika
sopivan ihan sattumalta. Elkkis ehdotti minulle jos
haluaisin toiseen päähän varastoon sen kaipaamani
kaffetuvan. Olin tietysti innoissani ehdotuksesta mutta
aika pian ymmärsin että tila on niin pieni että se ei ajaisi
asiaansa. Siitä riemastuneena ehdotin tietysti Elkkikselle
josko hän NYT SIIRTÄISI NE ROMUNSA tai siis tavaransa
sieltä vanhasta varastosta sinne uuteen jne....
Ajatus oli hänen mielestään niinsanotusti kuollena syntyntynyt....

Kului muutama päivä,  aikamoinen kaatopaikka kuorma
ja tarvittiin siihen sotkuun eräs ystävämmekin
ennenkuin Elkkis YMMÄRSI  kuinka HYVÄ IDEANI ON !

Tänään kaffetupa on valmis ottamaan vieraat vastaan ja on
siellä jo muutamat kahvit juotukin. Elkkiksen varastokin
on valmis ja tavaratkin on saatu sisään. Luulen että kutakuinkin
kaikki sinne mahtuikin. Siitäkin varastosta tuli hieno ja
sopii pihapiiriin kuin olisi aina siinä ollut. Elkkis myhäilee
tyytyväisenä työnsä lopputuloksia ja paistattelee suosiossa
mitä hän saa kun teki vaimolleen niin ihanan kaffetuvan.
Tahtomisesta ja haluamisesta taisi tulla kompromissi...
Mitä väliä sillä kun talossa asuu kaksi onnellista.....

                                                 Kaffetuvan haaveilupaikka :)

Katteettomia lupauksia.....

Taas on käynnissä tuolla rapakon takana oikein presidentti
kamppanja. Siellä ne taistelevat, ehdokkaat. Lupaavat sitä
ja varsinkin tätä. Lupaavat ettei aikanaan sitä eikä koskaan
enää sellaista. Katteettomia lupauksia?......

Mitä sitä arvostelemaan mitä rapakon toisella puolella lupailevat
eikö omissa asioissamme ole aivan sama tilanne. Poliitikko
parat toinen toisensa jälkeen lupaavat meille tavallisille
ihmisille juuri sitä mitä haluamme kuulla. Mutta tosi asiassa
kukaan yksittäinen poliitikko ei voi pitää TAKUU VARMASTI
lupaustansa, koska päätökset tehdään aina vähän isommalla
porukalla. Valiokunnissa sun muissa instansseissa. Mutta
me haluamme kuulla hyviä uutisia ja juuri siltä poliitikolta
jota äänestimme. Emme halua ajatella että ne ovat katteettomia lupauksia.....


Tarvitsen taas kerran jotain voidetta kasvoihin. Yritän pohtia
eri merkkien välillä ja erityisesti vertailla hintoja. Kuvan
kaunis myyjä , ärsyttävän hyvän näköisen ihon omaava tulee
silmät loistaen kertomaan mitä minun ehdottomasti kannattaa
ostaa. Sisälläni naureskelen että sinäkö nyt ratkaisit tämän ihoni
jatkuvan vanhenemisen. LOISTAVAA, eihän siihen mennytkään
kuin muutama vuosikymmen ja lukematon määrä rasvapurkkeja.
Kuuntelen kiltisti miten tyttö luettelee iloisesti leperrellen kaiken
koulutuksessa oppimansa ja vähän enemmänkin. Tästä esitelmästä
voisi jo jotain maksaa. MUTTA jos nyt pysyttäisiin ihan asiassa
ja sellaista rasvaa vaan kasvoihin ettei tunnu siltä kuin olisi
voita levitetty. Mielellään myös pidettäisiin budjetti kohtuullisena.
Vanheneva iho ei nuorru ja ryppyjä tulee toisille nopeammin
kuin toisille, se vaan hyväksytään. En halua rasvoja jotka
antavat katteettomia lupauksia......


Suloisuus, tuo ihana kuusi vuotias lapseni lapsi oli  muutaman
päivän seuranamme ja ihan yksinään. Hän touhusi jo monta
viikkoa tuloa luoksemme ja suunnitteli mitä tekisimme.
Hän halusi ehdottomasti kalastamaan ja vannotti minua,
"Mumma, mennäänkö ihan varmasti kalastamaan vaikka
sataisi kaatamalla?" Minä tietysti lupasin ponnekkaasti,
että aivan varmasti mennään.
Kun hetki sitten aikanaan koitti, oli eväät ja kalavehkeet.
Oli myös ilma sen mukainen eli SATOI TODELLA KAATAMALLA.
Kaikesta huolimatta teimme lähtöä, mutta sade yltyi kaatosateesta
mielettömään kaatosateeseen. Oli aivan hirveää perua kalareissu.
Se että reissu peruuntui ei ollut niin paha kuin se että olin
LUVANNUT ,  se oli vielä pahempaa. Itsekseni mietin miten
itsekäs olinkaan ollut kun kuvittelin että pystyn jopa luonnon
voimia "uhoamaan" kun jotain päätän/lupaan. Sain opetuksen
ja aika rajun. Mikä voikaan olla pahempaa kuin surullinen
pieni poika jonka lupaus on petetty. Ei mikään!
Kyllä siinä tuli vilkaistua taivaalle kerran jos parikin ja
pyydettävä anteeksi että olin kuvitellut itsestäni vaikka mitä.
Ne olivatkin vain katteettomia lupauksia......

Koitti iltapäivä ja pilvet alkoivat pikku hiljaa väistyä auringon
tieltä. Pakkasimme eväät uudelleen ja lähdimme matkaan.
Elkkis ja Suloisuus  olivat intoa täynnä, minä hieman vieläkin
huonoa omaatuntoa kärsien.
Perillä aurinko paistoi ja tuuli puhalsi lempeästi.  Elkkis
ei kerennyt muuta kuin matoja onkeen laittamaan, kun
jälleen kuulimme Suloisuuden iloisen äänen:" Pappa, mumma
taas tuli kalaa!" Ja sitä todella tuli.
Poimin mustikoita ja kalamiehet kalasti. Kun vihdoin maltoimme
istahtaa evästauolle melkein itkin, niin kiitollinen olin reissusta.
Siitä että Suloisuuden toive toteutui ja pystyin pitämään lupaukseni.

Tästä lähtien varon sanaa LUPAAN. Lupauksiakin on niin
monenlaisia, toisiin voimme itse vaikuttaa mutta aina emme
sitä voi tehdä vaikka haluaisimmekin. Kannattaa miettiä tarkkaan
ettei anna sellaisia katteettomia lupauksia vaan ainoastaan

sellaisia jotka voi pitää. Vain sellaisilla saa itsensä ja toiset
onnelliseksi.......

Riikassa käydessämme "törmäsimme" tällaiseen siltaan. Molemmat sillankaiteet
olivat täynnä lukkoja symboloimassa ikuista rakkautta, kuinka toivonkaan ettei
joukossa ole katteettomia lupauksia.....

Niska kipuja ja turvonneita jalkoja......

Mennyt viikko painaa niin hartioissa kuin jaloissakin.
Alkuviikon siivous urakka tuntuu vieläkin  vaikka
on jo eletty loppuviikon lomareissu. Reissun johdosta taas
jalat tuntuvat tietysti ihan omilta ,mutta myös siltä että
lisänä olisi vielä jonkun toisenkin jalat, sen verran paksut
ne ovat. Kävelemisestä ja ehkä vähän liian vähäisestä
nesteestä, mutta ennenkaikkea istumisesta.
Minua ei ole luotu istumaan eikä ainakaan tuntia pitempään.
Silloin ruumis huutaa jo liikkeelle ei siis LENKILLE vaan
ja ainoastaan liikkeelle.

Alkuviikon "työsiirtola"jota me Elkkiksen kanssa pidimme
kohdistui lähinnä varastoihimme. Osa tavaroista oli elänyt
kanssamme tässä talossa reilut kaksikymmentä vuotta osa
jo kanssamme muuttanutkin tänne ja osa vähän nuorempaa
TÄRKEÄÄ tavaraa. Ne kaikki saivat nyt kodin uudessa
kodissa lahjoituksena, osa päätyi uusio käyttöön. Tämän seurauksena
aloitamme kohta puolin uuden projektin. Siitä sitten ehkä
myöhemmin lisää...

Kaiken tohinan keskellä päätimme sitten yht äkkiä irtaantua
hieman tuosta "työsiirtola" touhusta ja lähteä oikein ulkomaille.
Aikomus tällä kesälomallani oli tehdä vain pieniä kotiseutu
matkoja ja tietysti armotonta mustikanpoimintaa. Selkä oli
kahden ensimmäisen mustikkareissun jälkeen sitä mieltä
että tämä oli tässä. Minä puolestani yritin sitä lohduttaa
pienellä levolla ja mietitään sitten uudestaan....

Se että KAIKKI matkustaa jonnekin ei ole kateutta vaan
ainoastaan KATKERUUTTA. Oma sisäinen matkaintoni
nostaa päivä päivältä päätään kunnes se ei enää kestä vaan
suorastaan vaatii tien päälle. Niin kävi nytkin ja pikaisesti
kipitimme läheiseen matkatoimistoon ja varasimme muutaman
päivän Riikan matkan....

Matka tuli todellakin kaiken hässäkän keskelle ja huomasimme
heti reissun alkumetreillä että luottokortti oli kotona. Samoin
matkavakuutuksesta kertova lippunen ja laivalla alennuksia
antava kanta-asiakaskortti ja jotain muuta vähemmän tärkeää.
Matka oli periaattella passi ja hammasharja.....

Kellon ympäri matkustaminen bussi-laiva-bussi periaattella
kaksi päivää tuli koettua että aika rankkaa minun vartalolleni.
Positiivista on tietenkin että kaikki hoidetaan, istut ja nautit.
Katselet alati vaihtuvia maisemia ja nautit ilman huolen häivää.
Sen jonka pitää seurata  liikennettä , ei ole minä.
Vähemmän mukavaa sen sijaan on puutuva niska, koska
kirjaakin tekee mieli lukea ja sen seurauksena nukahtaa ja silloin
niska on vieläkin kovemmalla koetuksella. Veren kierto jaloissa
hidastuu ja suonikohjuiset jalkani muistuttavat hyvin kohonnutta
limppua.  Mutta silti olen tietysti sitä mieltä että matkaan vaan
kyllä se avartaa ja vaivat katoaa viimeistään kotona.......

Riikan kaupunki oli aivan ihana ja lumosi minut heti ensi minuuteilla.
Kahdessa päivässä sai pitää aika kiirettä että ehti nähdä mahdollisimman
paljon ja lisäksi piti nauttia ja rentoutua, olihan se sentään
LOMAMATKA. Mielettömän upea arkkitehtuuri lumosi minut
aivan täysin. Olisin valmis lähtemään heti ensiviikolla uudestaan
jos se vain olisi mahdollista ja LENTOKONEELLA!!!!
Kansainvälinen tunnelma ja kuitenkin rauhallinen elämä
huokuivat koko matkan. Upeat rakennukset, hyvät ravintolat ,
kauniit puistot ym. saa matkailijan ymmärtämään miksi sitä
jotkut kutsuvat pikku Pariisiksi.
Aurinko paistoi lämpimästi ja saimmepa välillä oikein hikoillakin.
Saatiimpa sadettakin niskaamme oikein kunnolla mutta aurinko
kuivatti kesäsateen lämmöllään. Kaupunki oli niin puoleensa
vetävä etteivät edes tavaratalot mahtavine alennuksineen saaneet
meitä houkuteltua sisäänsä kuin hetkiseksi(sateen ajaksi).
Sillä luottokortin puuttumisella ei ollut mitään tekemistä asian kanssa.
Niin ja hotelli, siitäkään ei löydy moitteen sijaa. Omasta mielestäni
paras aamiainen mitä on tullut syötyä hotelleissa.  Elkkiksen mielestä sijalla kaksi.
Mutta hänkään ei pystynyt vastaamaan mitä puuttui.

Joskus on ihanaa suunnitella matkaa viikkoja jopa kuukausia ennen
lähtöä. Toisinaan matkaan lähtö nopealla päätöksellä on paikallaan.
Piristää, virkistää , sellaisia muistojen keruu matkoja . On aika
pysähtyä ja huomata aina välillä kuinka onnellinen sitä onkaan
kun voi lähteä jonnekin reissulle ja samalla havahtua miten
onnellinen voikaan olla vain ja ainoastaan juuri kotona....

Pieni pala Riikaa.....

Minun metsäni....

Lapsuuteni maisemiin liittyivät metsät oleellisesti. Isot
korkeat puut, kätkivät sisäänsä......
En oikeastaan tiedä mitä, mutta lapsen mielestä ne olivat
jotenkin pelottavia.

Ensimmäiset kuusi elämäni vuotta vietin tutussa pihapiirissä.
Jos halusin lähteä viereiseen taloon minun oli käveltävä
aikamoinen matka metsän poikki. Näin sen muistin. Kun sieltä olimme
muuttaneet enkä ollut käynyt paikalla lähes viiteentoista vuoteen
pohdin pystyisinkö kävelemään sen matkan ilman kumisaappaita.
Olihan silloin sadeilma ja ruoho märkää.
Koska olimme lähistöllä ja päätin näyttää silloiselle poikaystäväleni
ja nykyiselle miehelleni missä tuo synnyintaloni on ,niin päätimme
mennä ilmasta ja matkasta huolimatta.
Poikaystäväni naureskeli tuota metsä taivalta ja minä kummastelin
kuinka tuo matka pienenä ihmisenä taskulamppu kädessä oli
tuntunut todella pitkältä ja pelottavaltakin toisinaan. Toisinaan
taas ihan turvalliselta. Nyt sama matka oli tuskin sataa metriä.
Miten eritavalla pieni ihminen kokeekaan kaiken.

Seuraavat viisi vuotta asuimmekin sitten ihan metsän keskellä.
Viime kesänä kävelimme sielläkin pariinkin otteeseen ja olihan
sekin metsämatka lähinaapuriin hieman lyhentynyt mutta kuitenkin
puolta pitempi siihen aikaisempaan. Mutta se metsä joka meitä
ympäröi tuntui aina turvalliselta ja tutulta, kun taas se metsä joka
oli käveltävä silloin kun menin kouluun hieman pelotttavalta.
Niiden eroa olen tuumaillut koska omaa tuntemustasi vastaan
et voi kapinoida se tulee jostain syvältä....sydämmestä ja se on aito.

Kun on elänyt pitkän matkan on jo kaikenlaisia metsiä nähnyt ja
monessa tullut kävellyksikin sen kummemmin niitä miettien
onko hyvät fibat vai ei. Jotkut vaan jää mieleen ihan väkisin.
Aikoinani mökkimetsässä ollessani en juurikaan pystynyt
yksin marjoja poimimaan kun aina kuulin jonkun oksan tai
minkä lie narahduksen. Olin aina sitä mieltä että joku oli kanssani
vaikka ketään ei näkynyt. Se ei todellakaan ollut mukava tunne.

Olimme eilen kävelemässä Teijon eräällä luontopolulla, josta yllä oleva kuva.
Ihania järviä ja puroja matkan varrella. Rauhallista juuri sillä hetkellä kun
me reittiä kuljimme. Reitti oli ihan hyvä kun vaan ensin ymmärsi sen
tulkintoja ja nyt en syytä järjestäjiä vaan ihan muuta. Oli mukava
tulla kävelemään vähän eri reiteille kuin tavaallisesti ja jalkani rakastavat
metsäpolkuja paljon enemmän kuin upeita asfalttisia kävelyteitä.
Katseltavaa ja kuvattavaa riitti, upeat maisemat, mutta jotain kummallista oli kuitenkin.
En viihtynyt siellä.....Oikeastaan harmitti kun ensin ajaa tänne saakka ja
sitten on tällainen fiilis ja vihainen olin vain ja ainoastaan itselleni.
Kun Elkkis sitten luki jostain taulusta mitä reitillä oli useitakin. Tauluissa
oli mainintaa puista ym. kasveista ja tässä kyseisessä taulussa luki kuinka
paikalla oli joskus ollut saha ja luujauhotehdas. Miten lapset olivat
kärränneet luita kottikärryillä tehtaaseen ja niistä sitten tehtiin jauhoa.
Siinä kohtaa ymmärsin mikä paikassa "mättää"vaikka ei siellä mitään
ihmisen luita KAI jauhettukaan mutta silti vilkas mielikuvitukseni sai
vallan. Kun kaiken lisäksi hyttyset olivat syöneet kaiken sen kohdan mitä
en ollut peittänyt jollain kankaalla olin ehdottomasti sitä mieltä että en
TULE TÄNNE IKINÄ. Tämä metsä ei kaipaa minua enkä minä sitä.
Loppupäivä menikin sitten upeassa Mathildedalin ruukkikylässä ja metsä
kokemus oli jälleen vain muistoissa.

Lähden lenkille omaan tuttuun metsääni, kuljen sen ihanien pienien
järvien ympäri, kuuntelen miten kuikka huutaa. Näen miten pikkukalat
nauttivat vapaudestaan vielä hetken, joku kalastaja on jo nähnyt jonkun...
Halaan puuta ja minusta tuntuu että sekin halaa minua. Istun kalliolle
katson ylös taivaalle ja kiitän että tällainen rakas paikka on olemassa.
Kiitän myös niistä ystävistä jotka kerran toivat minut tänne. Nappaan
mustikan suuhuni ja toisenkin täällä viihtyisi vaikka yön, täällä
ei pelota mikään , tämä on sellainen onnellisten turvallinen metsä.....

                                  Rakas metsäinen lenkkimaastoni....

Viivähdys menneessä....

"Taakse päin on paras katsoa silloin kun eteenpäin ei tahdo nähdä."

Siinä lause joka kätkee aika paljon sisäänsä. Eteenpäin katsominen
ja unelmoiminen on yksi vahvuuksistani, Elkkiksen mielestä
jopa rasite. Tuntuisi surulliselta jos eivät voimavarat enää riittäisi
siihen että ei näkisi aikaa eteenpäin. Se mitä se on todellisuudessa
ei tietenkään kukaan voi tietää, mutta oli se sitten sitkunelämää
tai jotain muita haaveita, on ajatuksissa kuitenkin elämän jatkuvuus.
Yllä olevan lauseen näin aamulla kuolinilmoituksessa ja se kosketti
kovasti itseäni koska eilinen päivä tuli elettyä välillä aika
nostalgisissakin muistoissa. Mennyt on mennyttä mitä siitä, kuulee
usein sanottavan. Olen kuitenkin sitä mieltä että joskus on ihan
UPEAA käydä ajassa ennen nykyhetkeä.....

Kun omaa ystäviä jotka on tuntenut melkein koko aikuisen
ikänsä ei voi olla kuin kiitollinen elämälle. Sen minkä itse on
unohtanut tai jostain syystä halunnutkin unohtaa niin tämä ihana
ystävä kyllä muistaa. Ystävä muistaa kuinka mahduit monta
numeroa pienempään vaatteeseen ja nyt hämmästelee kanssasi
miten ihmeessä olet päästänyt itsesi tuon näköiseksi. Niin ja ystävä
jopa tietää että  piirakoita ym. muita herkkuja syömällä ne on
saavutettu.
Ystävä muistaa myös hölmöilysi, sekä sen miten itkit ja  kuinka
luulit ettet koskaan selviä murheistasi.Hän muistaa koska hän
tuki sinua kaikin mahdollisin keinoin......jopa sen piirakan syömisessä.

Kun katsoo taaksepäin elämää ja näkee itsensä aikuisena nuorena.
Viisaana nuorena, täynnä tietämystä elämästä ja samalla ymmärtää
olleensa silloin nuorempi kuin oma lapsi nyt. Se hämmennys miten
nuori sitä silloin oikeastaan olikaan/olimmekaan. Miten kuvittelimme
tietävämme kaiken elämästä ja yleensä kaikesta muustakin. Miten
onnellisia olimmekaan kun emme sitä tienneet emmekä nähneet
elämää eteenpäin.... Vaikka elämä on antanut niin paljon hyvää
se on antanut myös sellaista jonka olisin vaihtanut pois. En vaan
jaksa uskoa niinhin ihmisiin jotka sanovat" Mitään en tekisi toisin."

Kun omaa ystävän kenelle voi kertoa niin ilonsa kuin surunsa
ymmärtää että lottoaminen on aika turhaa. Onnen numerot on
käytetty näihin yhteisiin vuosiin. Vai pitäisikö sittenkin laittaa
ne numerot siihen kuponkiin.

Vuodet vierii ja muutumme. Mielipiteet, tavat ja kehomme  ja varsinkin
kehomme siinä mukana. Se että myös ystävät vaihtuvat ei ole mitenkään
kummallista, aikansa kutakin. Siitä huolimatta ja juuri siitä syystä
on upeaa kun on vierellä ystäviä kaikesta näistä huolimatta.

Saan viimein ystäväni itselle nykyään hyvin tärkeälle paikalle,
lenkkimaastoon jonka tahdon kiertää aina kun mahdollista ja
varsinkin silloin kun ei millään jaksa. Kun tarvitsen kaiken
energian minkä luonto voi antaa, kun olen kiitollinen että
voin nähdä eteenpäin...

Eilen tuli katsottua hyvinkin paljon taaksepäin, vähän haikeasti
mutta myös nauraen. On hyvä joskus katsoa taaksepäin kun on
vierellä ystävä joka on ollut siellä kanssasi.
Eilen katsottiin myös paljon eteenpäinkin vaikka se ei ole
mahdollista, niin näimme silti paljon. Näimme sen onnellisen
tulevan.....

                             Kun ei ole mennyttä eikä tulevaa, on vain tämä hetki.......

Tunnelmaa bussissa.....

Tuuli puhalsi todella kylmästi kun seisoimme bussipysäkillä.
Kyllä, siitä on tullut oikein tapa että matkaamme suureen
kaupunkiin eli Turkuun bussilla. Syykin on ihan selvä.
Ei pysäköinti maksua, eikä liioin parkkipaikan hakua ja jos
mielii matkalla vaikka syömään ja juomaan lasillisen viiniä
niin molemmat voivat ottaa huoletta lasillisen tai kaksi....
Niin ja kun tämä super edullinen fölikin ulottuu tänne meille
asti niin eihän sitä bussi matkaa voi vastustaa.

Bussi saapui minuutilleen pysäkille. En voi ymmärtää miten
ne sen tekevät. Jos minä menen jonnekin olen aina etuajassa
tai jos jostain syystä yritän olla juuri sovittuna aikana myöhästyn
varmasti ainakin pari kolme minuuttia.

Tasaraha, valitse itse istumapaikka ja menoksi. Tuntui että
koko kylä oli päättänyt samaan bussiin tulla kun joka pysäkillä
piti pysähtyä. Hyvä että on kulkijoita säilyy silloin ainakin
tämä linja. Sulassa sovussa ja hiiren hiljaa istuttiin, mitä me kaksi nyt
toistemme kanssa puheltiin. Toiset tuijottivat ikkunasta ulos
kuin toivoen näkevänsä siellä jotain mitä ennen eivät ole nähneet,
toiset selailivat puhelimistaan kuka mitäkin. Yhdeltä pysäkiltä
tuli mummi kolmen pojan kanssa. Saatiin sitten autoon vähän
elämää, tuli hetkeksi omat lapsenlapset mieleemme tosin
näistä lähti ääntä noin yhdeksän kertaa enemmän ja se on paljon se.
Eivätkä nämä meidän pojatkaan mitään hiljaisia ole.
Jokainen olisi halunnut istua penkille(kaksi oli rattaissa) ja samalle
sellaiselle. Käsky oli tietysti tiukka EI. Kaksi herraa ei nähnyt
ulos koska olivat niin matalalla onneksi kolmas selitti missä
mennään ja välillä lauloi Robinin "puuttuva palanen".....
Mummi selitti että pitää olla kauniisti johon laulaja poika
tokaisi kirkkaalla äänellä:" Titten kun ollaan pelillä mää liahun!"
Luulen hänen tehneenkin juuri niin kuin lupasi.
Jos matkailu on aina näin hauskaa alan kulkea kaikki matkani
mitkä suinkin voin bussilla.

Matkan tarkoitus eli keskiajanmarkkinat olivat niinkuin asiaan
kuuluu. Paljon ihania käsityöläisiä, ruoka pisteitä, vähän "himphamppua"
ja tietysti PALJON IHMISIÄ!!! Olihan lauantai ja se aamun kylmyys
tipotiessään. Aurinko helli ihan jokaista markkinavierasta ja jokaisella
tuntui olevat hyvä mieli matkassa niinkuin kuuluukin.
Yritin kulkea aurinkolasit silmillä etten kaikkia ihanuuksia olisi
nähnyt ja onnistuinkin aika hyvin pitämään lompakon
vetoketjun kiinni. Jonkun verran se kassi kuitenkin painoi.....

Tulihan siellä ruokailemassakin käytyä ja lasillinen ja vain yksi
lasillinen viiniäkin maistettua. Väsymys alkoi painaa vaikka
reissu ei mitään fyysisiä ponnisteluja vaatinutkaan.
Kohti bussia matka kävi....

Sitä sitten saimme hetken odottaakin tunnin väliajoin kun kulkivat
ja vartti sitten näytti edellinen menneen.
Ehdin jo odottaessa puhella että omalla autolla olisimme jo
kotona nauttimassa kahvia terassilla, mutta meillähän oli tämä
BUSSILLA KANNATTAA MENNÄ reissu niin mitä sitä
sen kummemmin valittamaan.
Kun se sitten viimein tuli oli ihan mukava kokemus helteellä
autosta missä ei toimi ilmastointi. Noin 26 astetta ulkona ja varmaan 36
astetta sisällä. Olihan siinä tunnelmaa haistella erillaisia tuoksuja mitä
ihmisistä helteellä lähtee, toisista erillaisempia kuin toisista
mutta LÄHTEE. Sen huomasi myös paarma joka kävi vähän
jokaista nuuhkaisemassa ja koko matkan pelkäsin koska se
päättää puraista ja juuri minua. Meni ihan mukavasti matka
seurata sen lentoa. Tällä kertaa ei kukaan laulanut mutta musiikista
piti huolen eräs keski-ikäinen herra joka loistavasti vihelteli
"Täällä on Peppi Pitkätossu....."
Osaan myös tämän reissun myötä olla todella kiitollinen omasta
ILMASTOIDUSTA AUTOSTA!!! Mutta matka oli kaikeasta huolimatta
mukava. Niin ja edullinen kun päätimme ostaa oikein bussikortin
eräiden matkalla näkemiemme tuttujen kehoituksesta. Toisin sanoen
eivät ne bussimatkat tähän lopu nyt ne vasta alkavat.

Aurinko paistaa lämpimästi kun viimein istumme  kahvikuppi
kädessä terassillamme. Hetken päästä paarma puraisee jalkaani
olikohan se bussipaarma tuumailen, sai kuin saikin puraistua minua.
Tuskimpa sentään taisi olla ihan oma pihapaarmamme.

Bussissa on tunnelmaa, joskus joku lauloi ja varmasti onkin varsinkin
tällaiselle ihmiselle joka ei voi sitä käyttää päivittäin. Ja niinkuin joka paikassa
muuallakin olin näkeväni siellä bussissa sellaisia onnellisia kulkijoita.....

                  Kuva ei ole omani vaan kaapattu. Ottaja on Sami Mäenpää Yle......

Enkelin siipi.....

Pieni mies juoksee pihalla ja nauraa sydämmensä pohjasta.
Hän on Koululainen joka tuli meille viikoksi lomailemaan.
Koululainen ja Elkkis viettivät päivät ansaittua laatuaikaa.
"Pappa tule potkimaan, Pappa juostaan, Pappa pelaamaan,
Pappa pyöräillään"......Kuuluu iloinen pojan ääni ja Pappa
menee melkein yhtä reippaasti kuin kahdeksan vuotias.
Kaverukset kertoilevat päivän kuulumiset. On seikkailupuistoa,
on pyöräilty, käyty uimassa, kaupassa, kalassa ja vaikka
missä....On oltu varovaisia ja syöty ruoat ja tietysti herkuteltukin.
Itse tuskin uskallan lähestyä poikaa sen verran kova flunssa
on iskenyt minuun ja tietysti pelkään sen tarttuvan poikaan
mitä en missään nimessä halua. Varsinkin kun juhannus tulossa ja
ovat ystävien kanssa sitä juhlistamassa.
Kuuntelen pojan kertomuksia päivältä melkein silmät kiinni
muurautuneina ja hädin tuskin pysyn hereillä  niin
väsynyt olen. Sinnittelen tietysti jotta voisin edes hetken
nauttia hänen seurastaan ennen kuin uni tulee silmiin.
Joka ilta poika kertoo kuulumiset ja harmittelee kun minun
täytyy taas mennä töihin.
Eräänä iltana pieni mies söi itse kalastamansa kalan ja
voi sitä onnen tunnetta.
Iloinen poika on tuonut auringon kotiimme ja ihan sisälle asti.
Illalla kun vilkaisen taivaalle näen ihan selvästi pilvistä
muodostuneen enkelin siiven.........

Juhannusaatto onkin sitten ensimmäinen päivä jolloin tuskin
muistan olleeni kipeä. On ihana herätä pirteänä ja hyvin
nukkuneena voi miten kaipaankaan tuota Koululaista....
Olen päättänyt "ladata akkuja" juhannuksena oikein
toden teolla. Kaksi viimeistä viikkoa ovat kaikin puolin
olleet väsyttäviä, vaikkakin antoisia. Juhannuksena teen
kaikkea sitä mitä kuuluukin , näen lähimpiä, syön hyvin,
saunon, luen kirjaa ja vain olen. Taikoja niitäkin pitäisi
tehdä, mutta ei ihan sellaisia mitä lehdet kirjoittavat.
Niitä omanlaisia, niitä  nyt aina voi tehdä....tai
ovatkohan ne enemmänkin toiveita....

Juhaannuspäivänä Elkkis sai minut houkuteltua muutaman
vuoden tauon jälkeen pyörän selkään. Alku kangerruksesta
päästyäni oikestaan nautin ajamisesta. Eihän se taito mihinkään
unohdu mutta kun se pää ei taivu niin taakse kuin ennen.
Kun käännät päätä kääntyy koko mumma ja ohjaus sinä
samassa, VOI HYVÄÄ PÄIVÄÄ miten kömpelöksi itseni
tunsinkaan. Onneksi liikenne siellä pyörätiellä ei ollut
juuri kummoinenkaan ja viiden kilometrin kohdalla tunsin
jo nuortuneeni kymmenen vuotta. Maisemat vaihtuivat
nopeammin kuin kävellessä, hiki virtasi, jalat huusi hoosiannaa ja
takapuoli.....en viitsi edes sanoa, mutta KIVAA oli.
Illalla saunan jälkeen istuin terassilla ja näin pilven....
siinä oli selvästi enkelin siipi.

On jälleen sunnuntai. Juhannus alkaa olla "taputeltu" ja
arki koittaa. Pari viikkoa vielä töitä ja loma häämöttää jossain
siellä.
Istun tapani mukaan aamuteellä tuvan(varaston) rappusilla ja
tuumailen mennyttä ja vähän arvailen tulevaa. Aurinko paistaa
kuumasti....ei se näin kuumasti ole tänä kesänä paistanut tähän
aikaa, vai olenko kenties myöhässä. Samapa tuo, ihana kun
lämmittää.
Tänään ajttelinkin olla vähän reippaammalla päällä ja rynnätä
tuonne pihalle rikkaruohojen ym. joukkoon. Ne kun ovat
jääneet vähän oman onnensa nojaan mitä nyt Elkkis on
ruohoa ajanut. Hän ei kukkapenkkeihin koske kun ei kuulemma
erota kukkaa rikkaruohosta.

Aurinko lämmittää pitää laittaa rasvaa ettei pala, voi miten
valo saakaan mielen niin onnelliseksi. Katson taivaalle ja kyllä
siellä on ihan selvästi enkelin siipi.....

   
                Tämä enkeli onkin joutunut häkkiin tai oikeastaan lyhtyyn......

Hei, me viitotaan......

Jälleen kerran yksi tunteiden täyttämä viikko takana. Ajatus palaa
koko ajan vietettyyn aikaan. Ihania herätyksiä aamulla. Ihania
kiitollisuuden tunteita illalla ennen nukahtamista. Kaikki tämä
palkintona siitä että yritti olla mahdollisimman ahkera
koko päivän....

Olemme jälleen kerran Korpilahdella. Vuosi on vierähtänyt viime
käynnistä ja pienet perhoset vatsassa muistuttavat hieman laiskasta
harjoittelusta. Mielessäni lupaan jos vaan tästä selviän olen
vastaisuudessa ahkerampi.

Yli kolmekymmentä perhettä ja vajaa kaksisataa ihmistä, aikuista
ja lasta on saapunut opiskelemaan viittomakieltä. Kuka mistäkin
syystä. On kuulovammaisia lapsia, heidän vanhempiaan ja
isovanhempia.

Aikataulu on tosi tiivis, mutta onneksi monet kahvi ja ruokatauot
tekevät päivästä hieman leppoisamman. Onneksi myös opettajamme
on äärettömän mukava, sopivasti vaativa. Tällä kertaa pääsemme ryhmään
joka on juuri meitä varten. Isovanhempien ryhmä. Kymmenen
mummelia ja viisi pappaa yrittää tosissaan saada tallennettua
jo aika täydelle "kovalevylle" yhä uusia ja uusia viittomia.
Opettaja on positiivinen ja on varma että lähtiessämme olemme
oppineet hänen suunnittelemansa listan kaikki viittomat.
Itse en olisi ollenkaan niin varma.....

Päivät kuluivat nopeasti, välillä tuntui että liiankin nopeasti.
Illat juostiin liikuntasalissa pienten lapsenlapsiemme perässä.
Pomputa, potki, juokse, hyppää, kiipeä, ota kiinni, heitä, tule, pian....
siinä niitä yleisimpiä sanoja. Siinä missä minä jo puuskutin, Elikkis
juoksi vielä monta kierrosta ja pojat perässä. Miten tuo pappa
jaksaa, itse en voi ymmärtää. Välillä tuntui että Pappa jaksoi
jopa paremmin kuin pojat. Tosin heillä oli päivät  täynnä
aktiivista liikuntaa niin ei ihme jos illalla hetki ennen iltapalaa
teki mieli pelailla vähän rauhallisempaakin peliä.

Viittomakieli on mielenkiintoinen kieli. En varmasti koskaan
olisi aloittanut opiskelua ellei se olisi Päivänsäteen
myötä tullut tarpeelliseksi. Paljon viittomia jotka ovat niin
sanotusti loogisia eli vähän kuin pantomiinia esittäisi. Sitten
taas viittomia jotka ovat kaikkea muuta kuin pantomiinia.
Sormet auki, peukalo sisään , vasen käsi paikallaan, oikea
heiluu, käsi nyrkissä, sipaisu poskesta, leuasta, otsalta ja
jne. jne....monta samaa viittomaa, vain huulio erona....
Jos en Päivänsäteen myötä tätä tarvitsisi niin antaisin olla.
Vetoaisin yksin keltaisesti "muistitikkuni" olevan täynnä!!!!
Mutta kun nyt satun tarvitsemaan sitä ja joka oppitunnin
jälkeen huomaan jotain oppineeni ja että sinne
"tikulle" jää jotain muistiin myös, on olo todella ONNELLINEN.
Tällaiselta tuntuu tietysti kaiken uuden oppiminen ja sillä
on nimityskin,  ONNISTUMINEN.

Viikko on kaikin puolin onnistunut. Opettaja oli sittenkin oikeassa
olemme kutakuinkin oppineet kaiken sen minkä hän asetti tavoitteeksi
ja vähän muutakin. Oppineet miltä tuntuu kun ei kuule ja minkälaista
on elää kuulevien maailmassa. Olimme luennolla missä kuulimme
millaista on lapsiperheen taistelu oikeuksista tässä maassa. Oikeuksista,
jotka ovat lakisääteisiä ja ne heiltä evätään milloin mihinkin syyhyn
vedoten. En voinut pidättää kyyneleitä tällä luennolla kun kuuntelin
heidän tarinoitaan, oman lapseni perheen tarina mukaan lukien.
Siinä istuessani ajattelin jälleen kerran että tästä kirjoitan, enkä pelkästään
tähän päiväkirjaani.....
Kun kuulee asioita joita ei voi uskoa todeksi ja sen jälkeen kuulee sen
yhä useampien suusta moneen kertaan.....Kukaan ei voi ymmärtää
kuinka helppoa elämä terveen lapsen kanssa voi olla verrattuna
sairaan lapsen elämään. Mitä kaikkea se voi tuoda ihan jokaiselle
perheen jäsenelle.....

Viikko kului vähän liiankin nopeasti.  Saimme valtavasti uutta oppia
viittomiin ja uskoa taas yrittämiseen että tällainen vähän vanhempikin
oppii vaikka mitä. Niin ja se että näimme lapseni perhettä joka päivä
oli ihan parasta. Pakatessamme autoa rinnakkain ja viimeiset halaukset
vaihdettuamme katselin sinne pilven reunalle ja lähetin kiitokset
sinnekin että olimme päässet tähän projektiin mukaan. Olen varma
että sieltä vastattiin minulle... Yhteinen aika, vaikka vähän erillaisissa
merkeissä tekee oikein hyvää ja näköjään olette taas pikkaisen onnellisempiakin.....

Tästä se kaikki alkaa....
Vaikka aikoinani ajattelin
etten opi niitä millään.
Ne on kyllä opittava.
Sormettaminen kun
tulee eteen jopa
viittomakieltä käyttävälla
aika usein......
Ja nopeasti ne kuitenkin
oppi....

Kun vessan seinä taulun sai......

Taas on se aika vuodesta kun pää"sauhuaa" ja ajatukset lentää
sitä vauhtia ettei perässä pysy. Suunnitelmia on vaikka ja kuinka,
se toteuttaminen onkin sitten toinen juttu.
Koko kesä pitäisi ehdottomasti olla lomaa työstä. Siitäkin
huolimatta aika varmasti loppuisi kesken, jos nimittäin haluaisi
ehtiä jokaiseen kiinnostavaan paikkaan. Kesästä pitäisi myös
nauttia kotona kaikessa rauhassa. Ihan parasta kesässä on
myös ystävien käynti ja yhdessä nautitut kahvihetket ulkona.

Kaikenlaiset vinkkilehtiset mitä postikin kotiin lähettää, on selattu.
Kesäteatteriin on ehdottomasti ehdittävä. Turun teatterin liput
odottavat jo sovittua päivämäärää ja paikalliseenkin pitäisi
ehtiä. Lisäksi yksi kolleegan suosittelema kiinnostaisi.
Toivottavasti aikataulut sopivat.

Niin ja ne iän ikuiset kirpputori kierrokset, niistä en luovu vaikka
niitä nyt on kierrelty välillä ihan kyllästymiseen asti. Nyt on
kuitenkin tähtäimessä sellaiset paikat joissa ei aikaisemmin ole
tullut käytyä, niiden tuttujen lisäksi tietysti....

Tänään  päätimme käväistä tuossa melkein naapuri kunnassa
Sauvossa. Paikallinen rautakauppias oli järjestänyt sellaisen
markkina henkisen kylätapahtuman. Kun (Elämys Ämmilä)
Ämmilän Sanna ilmoitti olevansa paikalla niin päätös menosta oli helppo.
Tuuli puhalsi kylmästi rautakaupan pihassa mutta siitä huolimatta
ihmisiä oli liikkeellä ja tunnelma lämmin. Enemmänkin olisi saanut olla
ja varmaan olisi ollutkin jos lämpötilan ensimmäinen numero olisi alkanut
kakkosella.

Takakonttikirppikselle oli saapunut muutama myymään itselle
tarpeetonta ja toisille aarteita. Yhdellä peitolla saatoin minäkin
huomata enkelin joka odotti juuri minua, pakkohan se oli kotiin viedä.
Myyjä ei halunnut siitä rahaa, mutta toivoi että ostaisin jotain
muuta. Ilman maksua en halunnut missään nimessä lähteä ja
tilanne oli siinä mielessä hankala ettei oikein mikään muu
miellyttänyt silmää, paitsi eräs taulu....
Kaunis taulu mutta niinkuin yleesä, ei paikkaa. Myyjä kannustaa
että eiköhän sille nyt joku paikka löytyisi. Elkkis nauraa
mutta on sitä mieltä ettei kehtaa sanoa minne sen voisi laittaa.
Samoin nauraa myyjä kuin olisi ymmärtänyt Elkkiksen ajatuksen,
minä sen sijaan en ymmärrä yhtään. Kuin yhteen ääneen nämä
toistensa ajatuksia lukevat lausuvat:"Vessan seinään!" Katson
hieman hämilläni heidän nauruaan ja pohdin ovatko tosissaan.
Kahden euron taulu vaihtaa omistajaa ja mikä tässä oli se
tärkein juttu, minä sain enkelini.

Markkinoilla oli tietysti makkaraa ja paikallisen leipomon
tuotteita, oli patsas myyjä, vihanneksia ym. yrittäjää ja
tietysti ihana Sanna, jota varten olin tullut. Halusin myös
että Sanna ja Elkkis vihdoin tapaavat. Sannasta kun olen
Elkkikselle niin paljon kertonut.
Olin myös päättänyt ostaa häneltä kuusenkärkkäjuomaa kun
tänä vuonna en sitä itse viitsinyt keittää. Löytyipä vielä
sinappikin mitä on ehdottomasti maistettava. Sekä aivan
ihania kortteja joita sitten lähettelen tärkeille ihmisille jonain
päivänä jos vain raaskiin niistä luopua.


Pieni retkipäivä on takana. Ei tarvita paljoa jotta voi irtautua
arjesta. Ei suuria summia pieniin haaveisiin, vain mielikuvitusta
ja pikkuisen kekseliäisyyttä toteutuksiin. Oikeita ihmisiä
oikeilla hetkillä. Onnellisuus, se on rakennettava itse omilla
rakennusaineilla......

                                                    Siinä se nyt on vessan taulu.

Suvivirsi soi.....

Miten voikaan olla mielessä sellainen viha , rakkaus suhde kesään.
Sellaista ei varmaankaan kenelläkään toisella voi olla. Kun
kirjoitan siitä se kuulostaa vielä kummallisemmalta ja kun
mietin tulee jotenkin sellainen olo että lapsuuteni oli aina
ikävää ja kurjaa. Ei se sellaista ollut kyllä niitä onnellisia
hetkiäkin oli todellla paljon.....muistaakseni...

Kesäloma alkoi kun alkoi kesäkuu. Ei yhtään aikaisemmin
eikä yhtään myöhemmin. Suvivirsi soi, mutta ei se itkettänyt
niinkuin nyt. Se oli suuri helpotuksen päivä. Ei aikaisia aamuja.
Ei kilometri tolkulla kävelyä heti kun oli silmänsä saanut auki.
Ei jännittämistä kenen viivottimen se opettaja tänään poikkasee
kiukuspäissään. Oli vain vapaus, aurinko ja HARVENTAMISTA
ja HEINÄPELLOLLA OLOA ja MARJANPOIMINTAA. Niin
ja muistan että jossain kohtaa leikkejä yksin. Kaverit kun asui
sen verran kaukana että hyvä jos kerran kuukaudessa näki
niin TOSI KIVA. Mutta maalla asuessa sitä kuitenkin keksi
aina jotain tekemistä vaikka oli yksin. Ei siihen tarvittu leluja
ym. härpäkkeitä, pari nukkea riitti aivan hyvin.

Kun sitten aikanaan piti viettää kesät kaupungissa olin
tietysti aivan riemuissani. En usko että kukaan toinen lapsi
tai yleensäkin ihminen olisi ajatellut samalla lailla. Moni
rakasti asua talvella kaupungissa mutta kesäksi oli päästävä
maalle keinolla millä hyvänsä.
Omakin käsitykseni muuttui siitä ihanuudesta kun kaikki
ystävät lähtivät mökeillensä viikonloppuisin ja vanhempien
lomien aikaa viettivät siellä koko kuukauden. Voi miten
vihasinkaan viikonloppuja. Toisaalta taas muistan miten
rakastin kävellä ja istua äidin ja isän kanssa aurajoen rannalla.
Kupittaan puistossa, maauimalassa ym. ym.

Jossain kohtaa elämää...kun nykyistä Elkkistä kutsuttiin
nuoreksi mieheksi ja oma vaatekokoni oli monta numeroa
pienempi oli meilläkin kesämökki. Ei oma mutta lainattu.
Siellä oli vuosia myös ystäväperhe, oli vuosia kun oli
sukulaisia. Oli myös vuosia kun oli vain meidän perhe.
Oli ihana ja rakas paikka viettää kesiä. Nautia kaikesta
mikä kesään kuuluu. Mutta välillä niin vihasin kun oikeastaan
minnekkään nuo meidän miehet eivät halunneet lähteä, kun
mökillä on NIIN KIVAA. Sillä seurauksella pakkasin
syksyllä NIIN MIELELLÄNI tavarani ja muutin ihanaan
kaupunkikotiin vietttämään hieman aktiivisempaa elämää.

Tänään tässä ja nyt en oikeastaan keksi mitään miksi
kesä voisi olla jotenkin "vihattava". Nautin kun voin lähteä
melkein koska tahansa kävelemään aurajoen rannalle
Elkkis kainalossa. Mutta osaan myös nauttia maalla
olosta, tosin eipä ole peltotöitäkään pahemmin.
Osaan iloita myös yksin olosta, joskus jopa kaipaan
sitä. Pidän kuitenkin huolta etten ala siitä nauttia liikaa.

.
Olen myös oppinut että kesä on TODELLA lyhyt.
Joskus se ei sitä ollut.

Suvivirsi soi  taas eilen.  Se soi onnellisen ja iloisen kesän
merkiksi. Se soi jotta aurinko paistaisi. Se soi ettei kukaan
vihaisi kesää. Se soi rakkautta kesälle.
Aurinkoista ja onnellista kesäkuuta......

                            Ruusu koulutyönsä päättäjälle......

Angry Mumma.....

Joskus on todella vaikea olla onnellinen. Tarkemmin ajateltuna
tarkoitan kuitenkin iloinen. Onnellisuuden ja iloisuuden
välillä kun kuitenkin on jonkinlainen ero.
Iloinen voi olla monestakin asiasta mutta onnellisuus
tuntuu että se on jotenkin syvempi olotila.
Toisinaan asiat eivät mene niinkuin niiden pitäisi mennä.
Välillä vaan tämä elämä on sellaista että vaikka
kuinka yrittäisi olla noita molempia, niin yht äkkiä sitä huomaa
olevansa asioiden pakosta Angry Mumma.....


Tämän viikon olen viettänyt jotenkin kevyesti sanottuna
"löysässä hirressä" erinäisten asioiden takia.
Pelkäsin  menettäväni jotain jota  olen vuosikausia tehnyt.
Asia josta olen ollut iloinen, onnellinen ja välillä
niin Angry Mumma.
Kun sitten huomasin että näin ei käynytkään
en pysty sanomaan olenko nyt yhtään sen onnellisempi.
Kenties menetyksen myötä olisinkin sitä ollut.
Olin innoissani mitä maailmankaikkeus oli varalleni
suunnitellut tämän menetyksen myötä. Se olikin sitä
mieltä että ratkaisu on sittenkin omissa käsissäni.


Se että ottaa raskaasti sen miten asioita tänä päivänä
yhteiskunnassa hoidetaan saa välillä kiehumaan jonkun
muunkin kuin pelkästään teeveteni. Yhteiskuntamme on voisiko
sanoa aika köyhä tänä päivänä sen me jokainen ymmärrämme.
Emme voi elää yli varojen, ei kukaan meistä voi. Silti ne jotka
apua eniten tarvitsevat jäävät usein ilman apua. Kukaan ei
tule tarjoamaan sinulle apua jos et itse sitä pyydä ja jos pyydät
voi olla ettet saa siltikän......

Yksi lapsenilapsista on erityislapsi josta luonnollisesti kannan huolta.
Miten yhteiskunta karsii menojaan juuri heiltä, tuntuu
tietysti todella raskaalta etten sanoisi vääryydeltä.
Ymmärrykseni on kuitenkin vielä sen verran  voimissaan
että tiedän etteivät he ole ainoita. Lista on varmasti loputon.
Se mikä tekee minusta sen Angry Mumman tässä asiassa
on se että mikä hänen kohdallaan kuuluu jokaisen
lapsen oikeuksiin niin sitä ei hänelle suoda. Miten maamme
on täynnä eri instansseja eikä kenelläkään ole selkärankaa
muuhun kuin asioiden siirtämiseen toiselta toiselle. Ei
ole halua auttaa vaikka olisi mahdollisuus........

On ikävää kun asioita joutuu hoitamaan "suurella kiukulla".
Kukaan ei nauti siitä mutta tuntuu että se on tätä päivää
ja vain niiden asiat hoituvat jotka tähän lähtevät.
En ala asiaa sen koommin tähän avaamaan , mutta saattaapa
olla että jonain päivänä voin kuvani löytää jostain iltapäivä
lehtien sivuilta otsikolla ANGRY MUMMA LAITTOI
KUIN LAITTOIKIN ASIAT KUNTOON!!!!!

Ettei ihan valittamiseksi menisi tämä tuumaus, olen äärettömän
kiitollinen kaikille niille jotka ovat olleet tämän pienen
ihmisen elämässä. Auttaneet häntä selviämään hänen
pienen elämänsä alkutaipaleella. Siihen on tarvittu monen
monta ulkopuolista ihmistä vaikka suurin tekijä on tietysti
hän itse . Pieni Päivänsäde. Lapsi jonka silmistä loistaa
aurinko, lapsi jonka hymyä ei kukaan voi vastustaa. Lapsi
joka sulattaa olemuksellaan raavaankin miehen. Lapsi
joka on lahja korkeimmalta. Tuo iloinen , naurava, hassuttelija
joka kulkee päivä päivältä tukevammin tässä elämässä.
Lapsi jonka seurassa mumma ei voi olla Angry Mumma
vaan ainoastaan  iloinen ja onnellinen....

       
                               Iloa muutaman vuoden takaa.....