perjantai 25. maaliskuuta 2016

Pieniä huippu hetkiä....

Pää täynnä unelmia mutta ei hitustakaan rohkeutta niitä toteuttaa.
Arkuus iskee juuri kun olen melkein valmis ottamaan askeleen.
Siispä olen päättänyt elää sitä tavanomaista mutta onnellista
elämääni se kummemmin sitä miettien.

Tuumailen miten elämän pieniä huippu hetkiä on koko ajan käsillä
eikä niitä edes huomaa tai sanoisinko niitä ei sellaiseksi
hyväksy. Pitää tapahtua...syntymiä, kuolemia, uran vaihtoa ym.
silloin voimme kertoa kokeneemme huippu hetkiä ja samalla
mitätöimme arjen luksuksen.

Olen juuri lukenut Sannan blogia Puolivihreää Elämää.
Sanna on yksi suuresti ihailemistani naisista. Huippu energinen,
sydän täynnä kultaa ja roppa kauppa ideoita elämään.
Blogissaan Sanna kertoo suuresta elämän muutoksestaan. Rohkeudesta
hypätä tutusta turvallisesta aivan uuteen. Siihen pystyy juuri
sellainen ihminen joka elää elämää elääkseen eikä vain koska
aika kuluu ja menen sen mukana.
Siinä on nainen joka osaa elää jokaisen hetken niinkuin se olisi
aivan huippua.
Itse kuulun näihin joiden elämä kulkee kulkuaan, odotellen niitä pieniä huippu hetkiä.
Niistä hetkistä sitten otetaan kaikki irti ja sen jälkeen palataan
tuttuun turvalliseen, kunnes sama jälleen toistuu.
Juuri nyt on aika aika viettää pääsiäistä, sellaista huippu hetkeä.


Päätän ostaa keltaisia kukkia vaikka ne eivät ole laisinkaan lempiväriäni.
Se kuuluu pääsiäiseen ja päätän tyytyä siihen.
Ainoa haaveeni on että nuput aukeaisivat ja näyttäisivät kauneutensa.
Todistaisivat kuinka väärässä olen, ettei keltainen muka voisi olla upea väri.


Sitten vielä näitäkin. Narsisseja nyt on ihan pakko hankkia ilman niitä
ei todellakaan ole pääsiäistä. Nämä ovat menossa rakkaiden haudoille, mutta
kenties jossain välissä niitä levittelen pihallekin.


Keräsin keppoon munia. Pieni ihminen niitä jo kerinnyt laskemaan
riittääkö varmasti kaikille. Virpojat virpoivat jossain muualla kuin
meillä tänä vuonna joten munia löytyy kenties jostain piilostakin vielä.
Virpojia nyt en lähde syyttelemään käymättä jättämisestä, kun ei silloin
kotona edes oltu.


Ei tule maanviljelijää minusta. Ohra kasvoi sen verran kehnosti ja tuskimpa
satokorvaustakaan saan kun ihan ilman lannoitetta sitä kasvatin. Monta
kymmentä vuotta ovat kanat jo meillä asustellet ja aina vaan jaksavat
pääsiäisenä koloistaan tulla ihmettelemään kylvöjäni. Odottavat varmasti
nekin jo jotain uutta ja ihmeellistä, eikä ainoastaan rairuohon muuttumista
ohraksi.

Onnen pieniä hetkiä on mummalassa jälleen. Pieni Koululainen pakkasi
reppunsa ja tuli meitä ilostuttamaan. Jospa nyt saisimme viettää terveenä
aikaa yhdessä. Toivomme tietysti salaa että saisimme loputkin pojat
ja vanhemmat edes käymään täällä. Jokaisesta hetkestä nauttien ja ihan
vähän haaveillen.  Kenties joskus niistä jotain kertoenkin.....




maanantai 14. maaliskuuta 2016

Tamara...........

Kun vuosi vaihtui päätin välittömästi tilata liput teatteriin.
Syksy oli kulunut niin vikkelään ja pelkäsin että koko näytös
ehtii loppumaan ennenkuin pääsemme sitä katsomaan.
Onneksi näin ei käynyt ja pääsimme nauttimaan
katsauksesta Tamara Lundin elämään näyttelijöiden ja
ohjaajan silmin.

Lauantaiseen tapaan olin töissä ja onnekseni vielä aika
lähelläkin. Siitä huolimatta tämä laittautumis aika ei ollut
kummoinenkaan ja vielä matkalla teatteriin yritin epätoivoisesti
muistella oliko kaikki mukana. Ainoa mistä olin varma oli
liput laukussa ja se olikin tietysti tärkein asia.....

Teatterilla kävi jo aikamoinen kuhina kun saavuimme. Yleensä
olemme todella ajoissa, mutta tänään se ei ollut edes
mahdollista. Nopea jonottaminen takit naulakkoon ja melkein
juoksu jalkaa varaamaan väliajalla nautittavat kahvit ja leivokset.
Tässä kohtaa huomasimme että aikaa on kuitenkin vielä
sen verran että voisimme ottaa  lasilliset viiniä ennen
kappaleen alkamista.
Voi miten nautinkaan tästä hetkestä ajattelin, mutta se oli
todellakin HETKI. Olin juuri kohottamassa maljaani, kun
Elkkis yht äkkiä teki iloisen tervehdyksen ja hävisi ihmisvilinään.
Kipittelin rauhallisesti perässä ja näin hänen jo asettuvan
kodikkaasti jonkun pariskunnan pöytään.
Kun saavuin pöydän luo vilkaisi Elkkis minua ilmeellä...
AI NIIN MINULLA OLI VAIMOKIN MUKANA.
Esittelyjen jälkeen miehet "ajoivat" autoja niin lujaa ja
paljon että aloin epäillä näkisivätkö he kenties näytöstä
ollenkaan. Rouva sen sijaan kertoi että hän oli saanut liput
syntymäpäivälahjaksi ja tämä oli juhlailta. Ajattelin mielessäni
että nyt tuo "ajaminen" on saatava loppumaan, niin pääsemme
nauttimaan siitä mitä varten tänne on tultu.

Viinilasit juotuamme ihmettelin miten täällä voi olla näin lämmin,
kunnes huomasin että paksu kaulaliina oli yhä kaulassani.
En muista pitkään aikaan olleeni niin nopea kun nyt olin viedessäni
liinan naulakkoon, Elkkis ei ehtinyt edes huomata että olin
sekunnin poissa.

Ovet avautuivat ja toivottelimme toisillemme hyvää teatteri-iltaa.
Huokaisin helpotuksesta että herrasväki sai viimein olla
keskenään ja nauttia illasta. Pääsimme omille
paikoillemme ja kuinka ollakkaan istuimme VIEREKKÄIN
tämän pariskunnan kanssa. Herrat tietysti vierekkäin ja "ajaminen"
jatkui niin kauan kunnes esitys alkoi.....


Väliajallla pääsin nauttimaan viimeinkin odottamaani kahvia ja erityisesti
kakkua. Olin juuri kertomaisillani kuinka mukavaa kun vihdoinkin saimme
aikaiseksi tulla tänne kun Elkkis jo viittoilee reippaasti. "Tulkaa tänne vain
istumaan täällä on tilaa!" En ollut ihan varma oliko rouva innostunut
tästä sen enempää kuin minäkään, mutta erittäin hyvin jutumme
kuitenkin luisti ja seura oli hyvää. Tässä vaiheessa herrat olivat kylläkin
päässet jo lapsenlapsiin ja kisasivat siitä kummalla oli enemmän ja kumpi
ajoi useammin heitä katsomaan.

Näytelmä oli mielestäni kovin tunteikas, menin koko sielullani siihen
mukaan. Muistan miten olin lukenut nuo eletyt asiat moneen kertaan ja
tuntui kuin ne olisivat käyneet melkein itselle. Suuri kunnioitus Tamaralle
siitä miten rohkeasti hän elämänsä eli, teki vaikeita ratkaisuja. Suuria pettymyksiä
ja suurta onnea oli tarjolla ihan tasapuolisesti tai ainakin vuorotellen.
Tällainen herkkis oli niin liikuttuneessa tilassa kun poistuimme katsomosta.
Elkkis sen sijaan pyörällä päästään mutta aivan eri syystä. Hänelle kun
Tamara olikin aika vieras hahmo ja näin näytelmän tapahtumat eivät
oikein "auenneet". Mutta autoa tuli ainakin"ajettua" väliajalla ja
minusta tuntui että se oli miehille illan parasta antia.

Kiittelimme pariskuntaa mukavasta seurasta ja taisivat herrat tehdä
treffejäkin kun ovat molemmat näitä elkkiksiä. Varsin onnellisia sellaisia.....

Vielä ennenkuin vaivuin uneen , mietin upean Tamaran elämää.
Mihin kaikkeen ihminen pystyy kun on unelmia ja tahtoa. Kuinka aina
pitää menettää jotta voi jotain myös saavuttaa. Kuinka onnelliset päivät
voivat olla jotenkin  surullisia ja vaikeina hetkinä voi silti olla onnellinen.....


                       

                     Netistä löytämäni kuva Tamarasta, mielestäni yksi kauneimmista kuvista.
                                                 Tämä kuva oli myös siellä esillä.

sunnuntai 6. maaliskuuta 2016

Viimeinen välittäjä........

Istun ja tuijottelen ulos, katselen lintuja jotka
taistelevat suupalastaan. On oltava rohkea pärjätäkseen.
Vaikka viimeinen murunenkin olisi mennyt lintulaudalta
toivoa on silti että ruokaa tulee lisää. Jostain tulee aina apua.....

Katsoessani läheistä metsää muistuu mieleeni kerta kun olimme
hiihtämässä metsässä. Seisoin korkean mäen päällä enkä
uskaltanut laskea siitä alas. Oli urheilutunti koulussa. Muistan kuinka
hiihdimme kaikki peräkkäin ja tuon mäen kohdalla annoin jokaiselle
mahdollisuuden ohittaa minut. Silmät pyöreinä katselin miten
luokkatoverini vuorollaan laskivat mäen ja hävisivät
jonnekin metsän suojaan. Jokainen vuorollaan ihmetteli
miksi en laskenut vaan seisoin ja tuijotin mäkeä. Me maalaislapset
kun yleensä hiihdimme aika tottunesti.
Muistan selvästi kuinka eräs luokkatoverini( sitä en muista
kuka hän oli) pysähtyi ja jäi luokseni. Hän odotti niin kauan
että menin osan mäkeä suksilla sivuttain kunnes olin niin
alhaaalla että uskalsin laskea loppu mäen. Tunnen vieläkin
sen onnen tunteen kun en ollut sittenkään yksin, viimein
tuli joku joka auttoi minua ja selvisin....

Kun lapsenlapseni aikoinaan vammautui, tunsin melkein samoin.
Silloin tunsin olevani sen saman mäen alla, mutta tällä kertaa
minun olisi päästävä sinne ylös. Tällä kertaa minun piti
olla se joka auttaisi muita sinne pääsyssä. Tiesin että omat
voimani eivät siihen tule riittämään, mutta nyt  rohkeutta
oli enemmän. Tällä kertaa ymmärsin että aina jostain tulee apua
aivan varmasti. Tämä mäki on vaatinut kovaa kiipeämistä ei
niinkään minulta, vaan vanhemmilta.
Tänään tunnen että se on  melkein valloitettu tai ainakaan se ei
ole enään niin jyrkkä. Sitä on paljon helpompi kulkea ja uskon
että sinne ylös vielä päästään tavalla tai toisella.....

Näitä ylä- ja alamäkiä nyt jokaisella tietysti jatkuvasti on. Se
kuuluu elämään. Se onko siellä se auttaja joka jää mieleen koko
elämäksi niinkuin minulla, onkin toinen juttu. Kaikkia ei voi
eikä tarvitse muistaa, mutta sillä hetkellä kun muistaa auttajansa
tulee mieleen , ketä minä itse voisin auttaa. Voisiko joku tarvita
apuani, olenko se viimeinen joka välittää.....

Kovasti  tuntuu niitä autettavia löytyvän. Toivoisin kovasti myös
niitä auttajia. Kuinka jokainen joka voimavarojensa mukaan yritttäisi edes
hieman tehdä kanssa kulkijan elämän pikkuisen paremmaksi. Samalla se omakin
elämä kohentuu. Toisaalta olen tavannut ihan hurjasti ihmisiä
jotka harrastavat tällaista hyväntekeväisyyttä tarkoituksella, toiset
jopa huomaamattaan.....

Joskus käy niin ettei kukaan välitä ja hyvä niin. Se oli jokin hiihtokilpailu
ihan alaluokilla. Matka oli minulle ihan liian pitkä ja väsyin kovasti.
Kuumakin tuli hiihtäessä ja nenäkin vuosi. Muutama hiihtäjä oli
takanani, mutta minä pysähdyin niistin nenäni ja sen jälkeen
hiihdin viimeisenä maaliin. Kukaan ei välittänyt siitä ja vähiten
minä itse. Olin vaan onnellinen että yleensä pääsin maaliin.....


Kuhinaa lintulaudalla....