Laiskan nappi....

Yleensä kun kirjoittelen näitä tuumauksiani niin toteutan
sen samalla kaavalla. Toisin sanoen kirjoitan mitä mieleeni
tulee ja kun mieli on tyhjä laitan pisteen ja se on siinä.
Tällä kertaa laitoin ensin otsikon ja sen jälkeen tuumailin mitä
kirjoittaisin. Se ei tosiaankaan ole mitenkään vaikeaa, paremminkin
tuumailen tässä miten voisin kaiken tiivistää etten kirjoittaisi
tätä lopun päivää. Niin paljon olisi sanottavaa tuosta napista.

Ensiksikin tämä laiskan nappi. Kuulostaa tietysti kummalliselta, mutta
sellaiselta minusta tuntui tässä eräänä päivänä.
On kuin jokin nappi olisi painunut alas, siis sillälailla kun painat
nappia ja HUPS, se ei nouse ylös vaikka tekisit mitä. Painat vaan
uudelleen ja uudelleen kunnes luovutat ja uskot että se todellakin
on pohjassa. Vanha ja rikkinäinen.

Tällaisena jouluhöperönä olen saanut kuin saanutkin kaikki joulu
koristukset ym. paikoilleen jo marraskuun puolella, hyvä niin.
Pikkujouluna sain tietysti vihdoin ja viimein syödä hivenen
kinkkua ja laatikoitakin piti testata. Puhumattakaan riisipuurosta
ja sekahedelmäkiisselistä, sitä nyt varsinkin oli saatava.
Mutta sitten meni nappi päälle......

Turun suurtorin joulumyyjäiset kävelin melkein vauhdilla läpi.
Pappa ihmetteli mikä kiire meillä on.....no ei ollut mikään. Oli
vain tunne ettei ollut minulle mitään. Vaikka ostin itselleni
joululahjankin.... ja mieluisan, tietysti. Yleensä siellä kävellessäni
saan sata ja tuhat ideaa.  Kotona sitten anelen pappaa toteuttamaan
edes yhden niistä. Nyt kävelin nappi pohjassa pois.....

Joululahjoja on mukava ostaa ja ideoita on vaikka ja kuinka. Ainoa
este on yleensä budjetti ja sen takia sitten touhuan lahjojen kanssa
viikosta toiseen. Tämän vuotiset lahjat tuli hankittua melkein yhdellä
kertaa. Kotona selailin nettiä, vertasin hintoja, hain pois.
Ei jaksa kierrellä kauppoja ja ihailla kaikkia ihania tavaroita ja
unelmoida miten jonain päivänä ostan hänelle tai hänelle.
Niin laiskotti että kotiin oli päästävä pikimmiten nappi pohjassa.....

Joulua en ole suunnitellut sen kummemmin, saattaa olla että "saarioisten
äidit" auttavat tänä vuonna minua, kun on tuo nappikin.
Ehkä juuri ja juuri jaksan kinkun paistaa ja kenties siinä samalla
parit joulutortut. Joulu on siivottu jo marraskuussa, onneksi. Taidan
selvitä ihan pintasiivouksella tämän kuukauden....

Nuorten perhe menee mummilaan joten vietämme joulua kahdestaan.
"Ottopoikamme" korkeintaan viihdyttää meitä aattona, joulupäivän
aion viettää pyjamapäivä tyylillä, tapanina sitten herään horroksesta
ja alan pikkuisen jaloitella. Vähän tuumailin jos vaikka silloin
alkaisin tehdä jotain sille napille. Jos sen voisi vaikka jotenkin korjata .
Saisi sen viimeinkin toimimaan niin kuin normaalisti, eli sopivasti
laiskana, mutta innostuneena kuitenkin suuremman aikaa....

Elämä on aikalailla suorittamista, itseltään vaatii toisinaan ehkä
vähän liikaakin. Kun on tottunut että kaikki menee käsikirjoituksen mukaan
tuntuu vaikealta ymmärtää miksi ei jonain päivänä jaksa tai pysty.
Onneksi mieli tulee silloin esiin ja laittaa sen laiskan napin päälle.
Muistuttaa että voit olla yhtä onnellinen nappi pohjassakin.......

Pappa osti minulle uuden enkelin. Alan kuulemma muistuttaa tätä entistä enemmän.
Vähän unelias, pyöreä mumma. Varmaan nappi pohjassa hänelläkin.....

Joulu mielessä.....

Joulun odotus on alkanut mummalassa, tai oikeammin joulunaika.
Sitä odotusta nyt taitaa olla koko syksy, puoli kesää ja hitusen
kai keväälläkin. Toisinsanoen joulumuorin virka olisi aika mukava.
Toistan itseäni, niinkuin nykyään aina....Osaan kyllä elää ja nauttia
jokaisesta vuodenajasta jos joku nyt miettii että siinä hänen vuodet
viilettää kun aina vaan joulua odottelee...Ehei, päivässä eletään
ja nautitaan, joulu vain mielessä.

Lokakuun puolella pappa, siis entinen Elkkis ja sitä  ennen
Vapaaherra joksi häntä tituleerasin, on nyt pappa. Papaksi häntä
kutsumme kun koko perheemme on koolla, niin olkoon täälläkin.
Siis pappa laittoi (ihme ja kumma) joulutähden ikkunaan ja ihan
ensimmäisellä pyytämällä ja jo lokakuussa. Mutta näkihän hänkin
miten illat ja päivätkin ovat pimeämpiä ja pimeämpiä päivä päivältä eli
tähti saa loistaa ikkunalla joka ilta. Tähti ikkunalla oli oikeastaan
lupaus joulunvalmistelujen alkamisesta. Olihan niitä joulutorttuja
jo tehty lastenlasten kanssa  perinteisesti syyslomalla ja elokuussa
yksi joulukoriste ostettu jne. Tähti oikeastaan varmisti että nyt
voi kiihdyttää vauhtia ja on vain marraskuu aikaa. Joulukuussa
kaiken pitäisi olla jo valmiina jotta voi sitten pyhinä nauttia ja
valittaa että miten tämä joulunaika menee niin nopeaan.....

Olen ottanut tänä vuonna myös suuren riskin. Olemme ostaneet
TEKOKUUSEN. Kyllä, osa ihmisistä jotka tuntevat minut ovat
sitä joko suuresti ihmetelleet tai hämmästelleet olenko sairastunut
johonkin metsänötökkä allergiatautiin. Olen kuulemma ainakin
toiseksi viimeinen ihminen joka voisi edes harkita moista kuusta.
No, nyt se kuitenkin ostettu ja ihan yhteisymmärryksellä, ilman
mitään olevia tai tulleita tauteja . Suurin syy oli se että nyt saan
koristella kuuseni ja tuoda sen sisälle juuri silloin kun haluan.
Juuri silloin kun mieleeni tulee ja pappa suostuu sen raahaamaan
varastosta. Ja jos hän ei sitä tee niin pystyn sen ihan itsekkin
kokoamaan...ehkä. Piikit ei pistele, eikä juotavaakaan tarvitse.
Kuusi on ikivihreä ja luvannut ihastuttaa meitä monena vuotena....ehkä.
Tuoreen kuusen puolustajat ovat olleet jonkin verran aktiivisia
ostokseni suhteen. "Missä on sun jouluntuoksu, missä on sun
perinteet, mitä jos sua harmittaa" jne. Kaikki on käyty läpi.
Tuoksua saa kun katkoo kuusiaidasta oksia ja laittaa maljakkoon,
niin teen joka vuosi muutenkin. Perinteet....no jaa, tästä alkaa
uusi sellainen. Harmittaa eli en tykkääkään kuusesta....no sitten
alan itse kuusikauppiaaksi ja myyn sen pois.....ensi jouluna.

Ystävä toi amarylliksen, ihanan valkoisen. Se alkaa pikku hiljaa
avaamaan nuppujaan. On ihana seurata sen matkaa kohti
loistoa. Muutama uusi punainen kynttilä on tullut ostettua, vaikka
viime vuotisiakin on vielä jäljellä . Jotenkin kynttilät kynttilänä
tuovat vielä suuremman tunnelman kuin tuikut, niitä nyt tulee
poltettua auringonpaisteellakin. Tänään ostin joulukortteja. Olen
päättänyt monena vuotena etten enää niitä lähetä, kun muistan
aina näitä hyväntekeväisyysjärjestöjä, mutta silti löydän
itseni niitä kirjoittamasta. Muutama lahjakin on tullut
ostettua ja jopa paketoituakin.

Tästä se taas lähtee tämä ihana joulunaika.  Ripustukset ja koristukset
sinällään tuo tunnelmaa mutta tärkeintä on tietysti se mieli.
Se onnellinen joulu mieli........

Kuva on viimejoululta, mutta tällainen olkoon tänävuonnakin tuoksun tuojana, kuusesta
sitten kuva kun se on pystyssä....ehkä.

Pakkasaamu.....

En todellakaan rakasta pakkasta, enkä liioin odota talvea.
Vieläkin ovat vahvasti muistoissa lapsuuden pakkaspäivät ja ihan
liian pitkä koulumatka.
Miten leuka ja nenä yrittivät piiloutua kaulaliinaan, sillä seurauksella
että liinaan tuli jäähileitä hengityksestä. Hetkellinen lämmön tunne
oli nopeasti tiessään. Miten sormet paleltuivat siltikin vaikka
äidin kutomia lapasia olisi ollut päällekkäin kuinka monta tahansa.
Rakastin ja rakastan vieläkin syksyä, ilman pakkasia.

Parikymmentä vuotta sitten vietimme kesiä mökillä.
Kun koulut alkoivat olisin viimeistään silloin pakannut
mökin talviteloille ja käpertynyt omaan kotaisaan kerrostalo
kotiini. Mutta ei, joka viikonloppu perheen miesväki halusi
ehdottomasti pakata reppunsa ja suunnata keleistä huolimatta
kesäkotiin. Olihan auringonpaistetta, ihania marjanpoimimisilmoja
ja lämpimiä iltoja kynttilöiden valossa.
Mutta oli myös aamuja jolloin oli pakkasta. Vaikka emme olleet
koskaan myöhempään kuin syyskuun, niin yöpakkasia tietysti
jo silloin voi olla. Ja niin olikin. Illalla tein ylimääräisistä peitoista
pinon lattialle oven eteen, ettei kylmä pääsisi karkaamaan sisään
tai lämpö ulos, miten vaan. Aamun hetki olikin kuin suoraan
lapsuudestani. Pienessä pakkasessa ulkohuussiin ja sitä rataa.
Siinä kohtaa yleensä ukko-kulta sai kuulla kaiken mitä minulla
oli sanottavaa ja vähän ylimääräistäkin.

Se oli ensimmäinen pakkasaamu tänä syksynä....
Tunsin pienen käden poskellani. Se silitti hiljaa poskeani, tukkaani,
kosketti varovasti korvaani. Pieni suu haki poskeani ja monen monta
pientä suukkoa tunsin kasvoillani. Kuuntelin liikkumatta ja liikuttuneena
tuosta hetkestä. Voiko mumma enempää rakkautta saada osakseen, ei voi.
Oli ensimmäinen ajatukseni. Viimein otteet muuttuivat hieman
voimakkaammaksi, hellyyden osoittaja ilmeisesti ymmärsi että olen
sittenkin hereillä ja vaan nautin huomionosoituksista. Komento
YLÖS ja uuteen päivään oli armoton kun avasin silmäni. En koskaan
ole ymmärtänyt miten lapset voivat olla niin energisiä heti aamulla.
Vaikka itse olisin nukkunut  kuinka hyvin, niin siitä huolimatta
kun nousen olen hieman tokkurassa ja venyttelen ja vanuttelen vaikka
miten. Mutta entä lapset, ne kun avaavat silmänsä niin on kuin kääntäisi
virtanappulan täysille ja kiihdytys nollasta sataan tapahtuu silmän
räpäyksessä. Siksi tämän ihanan aamun kiireetön hetki jää ikuisesti
mieleeni ja se ensimmäinen pakkasaamukaan ei tuntunut niin kauhistuttavalta.

Pari pakkasaamua on takana. Pienet lapsemmelapset ovat pakanneet
reppunsa ja lähteneet jälleen kotiin. Talo tuntuu tyhjältä ja menee taas
hetki ennenkuin olemme kiinni omassa arjessa. Viikko elämää lasten kanssa
on niin tuoreessa muistissa. Ilot, naurut, touhut ja leikit kaikuu vielä
korvissa ja ikävä on läsnä. Ihana syysloma on pakattu muistojen laatikkoon...
Kiitollisena heistä ja elämällä tätä onnellista elämääni ehkä kestän taas
tulevan pakkaskauden.......

Autio ranta muistelee kanssamme miten vain pari päivää sitten lasten iloiset naurut
raikuivat rannalla, kun teimme retken heidän kanssaan sinne.....

Sen seitsemän vuotta.....

Syyskuu on lopuillaan ja ilmat sen kuin paranevat. En ala sen
kummemmin avautumaan menneestä kesästä, se on mennyt ja
nyt vaan aurinko paistaa.
Päätin viedä Elkkiksen tänä vuonna viimeisen kerran( tai ehkä
viimeisen) ulos kahville, enkä nyt tarkoita mitään oman
terassin kahvittelu hetkeä vaan kirjaimellisesti ULOS.
Pakkasin termospullon kahvia täyteen ja piirakat ja pullat reppuun.
Suunta kohti lähimetsää ja lempireittiäni, niinsanottua kolmen
järven kierrosta.

Kahvihetki näissä maisemissa, voisin sanoa niinkuin se eräs herrasmies
EI HUANO!
Jälleen kerran hiljaisuus oli käsin kosketeltavissa, eihän siinä kyennyt
muuta kuin nauttia hetkestä. Koskaanhan ei tiedä mitä hetken takana
piilee. Onnen hetken takana voi jo suru koputella ovea. Vastaavasti
taas kovankin surun jälkeen voi tuntea ennen kokematonta onnea.

Kotiin päästyäni tuumailin miten tämä elämä kulkeekin ylä ja alamäkeä....
No toisilla se on aika tasaistakin koko matka ja kieltämättä toisilla taas
vain jompaa kumpaa.....
Olen joskus kuullut miten elämän eri vaiheet osuvat kutakuinkin seitsemän
vuoden aikajaksoihin. Niinkuin raamatussa, seitsemän hyvää ja seitsemän
heikkoa vuotta. Oletko koskaan ajatellut elämääsi niin. ....

Elämäni ensimmäiset vuodet olivat niitä kaikkein huolettomampia.
Niinkuin nyt pienellä lapsella voi olla. Suurimmat asiat oli oppia
puhumaan ja kävelemään.
Olihan siellä kaikenmoista, mutta loppujen lopuksi ne taakat kantoi joku
muu. Seuraavat seitsemän olivatkin elämän opiskelua. Pieni ihminen
kasvoi murrosikäiseksi. Sai olla lapsi ja toisaalta halusi olla
jo isompi. Sitten taas jos mieli olla isompi, oli myös velvollisuuksia
( lue.töitä) ja siinä kohtaa pienenä pysyminen oli moninkerroin
mukavampaa.

Seitsemän onnen vuotta olivat ehdottomasti silloin kun aloin
seurustella Elkkiksen kanssa. Siitä seurasi se normaali kulku, kihlauksen
kautta avioliittoon ja parin vuoden jälkeen elämän paras palkinto.
Pieni poika. Pienen perheen elämää. Vaikka menin töihin kuukausi ennen
kuin pieni poikani täytti vuoden, onni senkun jatkui.  Sain työpaikan,
juuri sellaisen mitä olin halunnutkin. Vuorotyöläisenä poikamme oli
hoidossa mahdollisemman vähän ja sai näin pehmeän laskun arkeen.
Vietin elämäni parasta aikaa.....

Kovimmat seitsemän vuotta mitkä tulivat elämääni, olivat yhdeksän
kymmentä luvulla. Meitä ei lama lannistanut, ne olivat jotain ihan
muuta. Toki ensimmäiseksi menetin työpaikkani, niinkuin silloin
moni. Itse olin onneksi siinä asemassa, että olin vielä vanhassa
työpaikassa, mutta vapaapäivät kävin harjoittelemassa uudessa.
Mutta. Ensin kuoli äitini ja voin sanoa että se oli elämäni kovin
koulu ja kaipaan häntä vieläkin kovasti....Parin vuoden päästä
kuoli isoäitini. Hän oli läheinen mutta kuolema oli ymmärrettävissä
koska montaa vuotta ei jäänyt sadasta vaille. Sen sijaan vuosi
siitä menetimme Elkkiksen sisaren. Hänen pois menonsa oli
meille kaikille todella raskasta. Samoin kuin äitini hänen pois
menoaan suremme vielä tänä päivänäkin ja olisimme todella
toivoneet että hän olisi luonamme. Vaihdoimme silloin myös kotia.
Ensimmäinen vuosi uudessa kodissa toi kaikenlaista harmia, mutta
selvisimme siitäkin ja luultavasti ne seitsemän sekasorron
vuotta tuli täyteen.....

Aika monta kertaa tämä seitsemän on tullut elettyä ja niinkuin

arvata saattoi niitä ylä- ja alamäkia tuli minullekin
niinkuin monelle muulle.  Onko ne seitsemän vuoden vai kenties
jossain muussa ajassa tapahtuneet en jaksa, enkä oikein haluakkaan
tietää/ajatella.
Onko nyt menossa hyvät vuodet vai kenties parempia tulossa. Tiedä häntä.
Tänään elän hetkessä ja ainakin tunnen olevani hyvin onnellinen......

                           Polku on valittu, määränpää on tuntematon.......

Pieni poika....

Sattuipa eräänä päivänä pienelle pojalle. Pienelle kuurolle pojalle.
Pienelle heikko näköiselle pojalle.
Pienelle pojalle joka kävelee, mutta todella epävarmasti. Pieni
poika on kuitenkin niin iso poika että aloitti koulun. Kouluun
poika matkaa joka päivä taksilla. Kaikki on pojalle vierasta
ja pelottavaakin. Koulu, uudet kaverit ja taksilla matkustaminen
ilman vanhempia ja varsinkin viimeksi mainittu.
Pieni poika on kuitenkin reipas ja astuu rohkeasti uuteen elämän
vaiheeseensa. Hänestä tuntuu että hän on jo iso poika.

Heti ensimmäisenä koulupäivänä taksi on jo myöhässä lähes
puolituntia ja sen pieni poika myöhästyy koulusta. Pieni poika
on jo hämillään, mutta ei osaa ihmetellä koska uudessa elämässä
on muutakin ihmeteltävää.
Seuraavina päivinä taksi on milloin myöhässä aamulla ja milloin
illalla. Pieni poika toivoo että hän vain pääsisi pian aamulla kouluun
ja iltaisin nopeasti kotiin.
Eräänä iltapäivänä kuitenkin pienen pojan matka kestää yli kaksi
tuntia kotiin ja kotona ollaan todella huolestuneita. (Matkaan menee
noin tunti) Puhelin soittoja lukematon määrä ja viimein pieni poika
pääsee kotiin. Väsyneenä ja nälissään. Hän ei vielä ymmärräkään
kuika suuren huolen taksinkuljettaja onkaan aiheuttanut hänen
vanhemmilleen ja muille.

Pienen pojan taksimatkat jatkuvat edelleen yhtä epävarmoina
vaikka taksi on luvannut parantaa tapansa.
Eräänä päivänä taksi jälleen kerran hakee hänet koulusta.
Tällä kertaa taksi ei tuokkaan häntä omaan kotiinsa vaan vie
väärään osoitteeseen.....jättää hänet sinne..... Vieraaseen taloon...
kauaksi kotoa.....

Vieras ihminen löytää pienen pojan. Vieras vastaa pojan puhelimeen
jota poika ei itkultaan kuule. Vieras puhelee äidille mistä äiti
voi tulla hakemaan lapsensa kotiin. Kotiin minne taksi ei häntä tuonut.
Pieni poika pääsee kuin pääseekin turvallisesti kotiin.

Tässä kohtaan valtaa suuri kiitollisuus ihmisestä joka ilmestyi
suojelemaan pientä poikaa että kaikki päättyi kuitenkin onnellisesti......

MUTTA,

voiko pieni poika luottaa enää vieraaseen ihmiseen......
Vielä hän ei uskalla mennä taksin kyytiin, pelko jättämisestä on niin
suuri, vieraan aikuisen luottamus on mennyttä pienen pojan sydämmessä.
Toivotaan että huomenna tai ensi viikolla helpottaa....

Maailma ei aina ole oikeuden mukainen, mutta kun se kohtelee
 kylmästi pieniä ja viattomia , se tuntuu todella väärältä.
Jokaisesta päivästä ja tapahtumasta pitää olla kiitollinen, mutta näistä
pienen pojan tarinoista on niin vaikea olla kiitollinen.
Siitä että apua löytyi ja kaikki päättyi lopulta hyvin kiitollisuus
on luonnollista , mutta loppu menneekin täyden ymmärtämättömyyden
piikkiin.

Anteeksi anto on joskus vaikeaa ja joskus tuntuu että se on tarpeetonta.
Joskus se vaan on ainoa mahdollisuus. Kiitollisuus vaan siitä että
on olemassa eräs onnellinen pieni reipas poika.

             Pieni reipas poika, toivon paljon enkeleitä turvaamaan koulutietäsi.

Murusia kesästä.....

Syyskuu "kolkuttelee" oven takana enkä ole kunnolla ehtinyt
elää edes kesää loppuun. Melkein kaikki suunnitellut kohteet on
käyty katsomassa, mutta vielä olisi paikkoja missä mielisi käydä.
Osa on jo sulkenut ovensa ja osaan vaan yksinkertaisesti ei aika riitä.

Koleahko kesä ei ole mitenkään muuttanut suunnitelmiani. Muutama
sadepäivä siellä täällä toi sopivan lepohetken kesän rientoihin tutustumis
matkallani. Viileä ilma taas pelastettiin takilla ym. lisävarusteilla.
Joten mitään vahinkoa ei päässyt tapahtumaann. Sain elää taas kerran
yhden upean kesän.

Se mitä kesäni piti sisällään on varmaankin aika samantoistoa,  jotakin
uutta ja erillaistakin.
Tänä kesänä kuin joka kesä meillä on eräänlainen "abc kielto" eli
tarkoittaa että tämänkaltaisissa huoltoasemakahviloissa käynti on
sallitttua vain äärimmäisissä hätätapauksissa. Sellaisessa tosiaan tuli kerran
käytyä ja todellakin hätä oli kirjaimellisesti.
Muuten sitten tulikin käytyä varmaan kaikki lähiseudun kesäkahvilat.
Toisinsanoen munkkia ja pullaa on tullut syötyä yksi jos toinenkin.
Se että sovittamani viimevuotinen ( siis jo varmaan viiden-kymmenen syksyn)
syystakkini napitus on siinä ja siinä kohtaako nappi ja napinläpi toisensa,
ei tietenkään liity kuvaamaani pullan syöntiin mitenkään. Pullat
syötiin ja kahvit juotiin ja sen jälkeen kotiin rikkaruohoja nyppimään.
Ylös , alas jumppa piti olla pullansulatukseen tehokas, muuta toisin
taisi käydä....

 Kyseiset kakunpalat taas liittyvät matkaamme Tartoon. Se että siellä oli kahviloita
enemmän kuin olin lukenut, olisi varmasti vaikuttanut matkasuunnitelmiin.
Mahdollisesti olisin siirtänyt muutaman kesäkahvila reissuni ensi kesään ja paastonut
edes viikon. Kenties.....

Matka Tartoon tuli ajatuksiini jälleen kerran jostain yliluonnollisesta ilmiöstä
mitä en pysty itsekkään selittämään. Niinkuin ylleensä nämä matkat minne
mennään.
Yht äkkiä huomaan selaavani päivästä toiseen samaa kaupunkia ja jokin
vaan siinä viehättää. No kaipa se on se vanha kaupunki , jälleen tässäkin kohteessa.
Arkkitehtuuri ja ennenkaikkea se ilmapiiri. Niissä on vain jotain uskomatonta hohtoa.
Niin erillaisia kuin lähimetsämme mutta jotenkin samallalailla kiehtovia.

Kirkot ovat myös suuria rakkauden kohteita kun matkustelemme. Niiden
loistokkuus ja  jopa niiden vaatimattomuus mikä korostuu etenkin
näissä kirkoissa Tartossa. Sisällä ei saanut kuvata ylemmässä kirkossa
jotta olisin voinut näyttää sen erikoisuuden ilman alttaritaulua ym. mutta
silti upean kaikkine vaatimattomuuteineen. Alempi kirkko taas sen sijaan
oli suljettu, se ei selvinnyt meille miksi. Arvauksia meillä oli kylläkin...

Kasvitieteelliset puutarhat eivät ole ykköslistalla eikä ihan top kympissäkään.
Ensinnäkin en tunne kasveja, hädintuskin tiedän mitä omalla pihalla kasvaa.
Tartossa kävellessämme kuitenkin kävelimme suurinpiirtein puutarhaan
suoraan sisään, joten emme oikeastaan välttyneet kierrokselta.
Se oli kuitenkin huikea kokemus ja tuskin maltoimme lähteä pois.
Puutarha jotenkin lumosi kävijänsä ja luikerteli ihon alle, niin kuin olisi
ollut ihan jossain muualla kuin tässä maailmassa.

Toisiinsa kasvaneita puita ja polkuja joita voit kävellä vaikka kokonaisen päivän
ja löydät aina jotain uutta mitä et hetki sitten huomannut. On kuin joku olisi
ne juuri äsken siihen tuonut....

Ehkä alan katsella täälläkin kasveja ihan eri silmällä. Kenties niilläkin on joku
sanomansa mitä en ole koskaan oivaltanut. Lukenut kylläkin niiden auttavasta
voimasta näollään ja tietysti syömällä niitä. No näillä avuilla jätän sen syömisen
niille jotka sen taitavat paremmin ja keskityn vain tuttuihin ja turvallisiin.

Matkasta olisi paljon muutakin kerrrottavaa, kenties siitä sitten joskus. Niin
paljon kerrottavaa olisi kesästä muutenkin ja tarinoita kahviloista mutta jostain
kummasta syystä en ole jaksanut kirjoittaa. Liekö sittenkin liika annos sokeria
syynä vai se tavannonomainen laiskuus. Olen kyllä luvannut itselleni reipastua.
Saapi nähdä kuinka käy...

Tänään aamuteetä juodessani kiitin taas kaikesta mikä liittyi onnelliseen kesääni.
Kuivuneita lehtiä leijaili ilmassa ja harakka repi irti viimeisiä viinimarjanmarjoja
jotka oli jätetty juuri hänelle. Ajattelin sytyttää kynttilän syksylle. Jotta se soisi vielä
hitusen lämpöä meille jokaiselle......

Päivä lautoilla ja bussissa.....

Joskus aikoinani kun aloin kirjoittaa tätä blogiani/päiväkirjaani
ajattelin että lapseni lapset kenties lukevat sitten joskus kun minua
ei enää ole. Tutustuvat elämääni täällä kun he elävät siellä....vähän
kauempana minusta. Tänään taas tuumailin että kenties sittenkin on
kirjoitettava ihan itselle, koska saattaa olla että dementia iskee nopeammin
kuin arvaankaan. Sen jälkeen tutustuminen itseen käykin vain näiden
kirjoitusten kautta. Siispä kirjoitus minulle.

Muistatko mumma kun kesällä kävit Elkkiksen kanssa saaristoristeilyllä?
Jos et, niin näin se meni.....

Ainakin kolme vuotta sitä suunniteltiin. Se ettei se toteutunut aikaisemmin
oli kiinni milloin mistäkin syystä. Halusin tehdä ehdottomasti bussimatkan
koska olin kuullut että ne pääsevät lautoilta ensin ja muut sitten perässä.
Matka omalla autolla saattaa joskus venyä ylimääräisellä vuorokaudella.
Sopivalla säällä paikka majatalosta voi olla "kiven alla".

Bussi lähti sovitusta paikasta sovittuun aikaan. Se oli lastattu parilla
nuorella miehellä ja parilla työssä käyvällä kesälomalaisella ja loput
olivatkin sitten eläkeläisiä jotka olivat varmaan(vähintään) parikymmentä vuotta
jo olleet vapaalla. Bussin oli määrä olla takaisin kello 19.30 ja ilkuin
Elkkikselle että vetoa lyön jos silloin ollaan, sen verran tuntui
porukka verkkaista olevan.

Ensimmäisellä pysäkillä Kustavissa joimme aamukahvit munkkien kera.
Kyllä maistui.... Seurailin miten papat ottivat rennot asennot munkkikahvien
nautiskeluun ja melkein mielessäni hoputin että pulinat pois, kohta lähdetään.
Pian sain todeta että minä EN ole matkanjohtaja EIVÄTKÄ papat ole
minun kaisettavinani. Bussi lähti ajallaan. Miten ne oikein onnistui siinä.....

Lauttamatkat ovat mielestäni ihania vaikka en mikään merenkävijä olekkaan.
Tuuli puhalsi sopivasti, missä kohtaa lauttaa sitten olimmekaan ja minkä kokoisella
milloinkin saaresta saareen menimme. Jokaisella lautalla koko porukkamme
purkautui bussista haistelemaan tuulia ja kuuntelemaan meren ääniä.
Katsomaan miten jossakin kohtaa taivas ja meri olivat yhtä. Miten aurinko
ohjasi tietämme ja jonkin verran lauttakuskit....

Joka kerta tuo koukkuselkäinen ja monet keppien kanssa köpöttelevä kansa
valui autosta ulos ja sisään juuri silloin kun määrä oli. Aloin hieman epäilemään
että salaa olivat harjoitelleet. Joku siinä tokaisikin että" kyllä tässä nuortuu
kun ravaa rappuja".

Ensimmäinen vierailu kirkkoon tapahtui Iniössä. Opas kertoi kirkon historiaa
ja lopuksi istutti meidät kirkonpenkeille ja soitti suvivirren, minkä me myös
lauloimme....ei ollut itku kaukana. Sama tapahtui Houtskarin kirkossa, tosin
soitto oli eri emmekä laulaneet. Hämmästelin sinä oppaalle miten hän osaa
urkuja soittaa niin kertoi että oli ottanut muutaman soittotunnin.....
Ensimmänen kerta oli kun opas osaa urkuja soittaa ja on vielä siitä hyvin
vaatimaton. Muutamassa kirkossa on tullut käytyä eikä moista ole ennen koettu.

INIÖN KIRKKO

HOUTKARIN  KIRKKO

Ruokailu Iniössä oli loistavasti järjestetty ja ruoka......Niin hyvää!!! Kaikki
itse tehtyjä, lähiseudun raakaineita. Emäntä jopa kalastaa itse kalansa.

Kupillisen kahvia ja lämpimän korvapuustin nautimme vielä aurinkoisessa
Korppoossa. Ystävä perheen ihana kohtaaminen kahvilassa oli kuin piste upealle
päivälle.
Paraisten kohdalla voimme viimein todeta että olimme ylittäneet kahdeksan
erillaista lauttaa , käyneet kahdessa kirkossa, syöneet ja nauttineet kahdet
kahvit ja olimme kuin olimmekin aikataulussa. Miten olinkaan voinut aliarvioida
tämän ikääntyneen polven. Päättelin että he olivat tehneet näitä matkoja
paljon enemmän kuin me. Siinä missä me jo haukottelimme, siellä papat
vielä leikkiä laskivat ja mummot nauroivat ties moneenko kertaan kuulluille
vitseille.

Sama aurinko oli laskemassa taivaan rantaan, oli aika kiittää jälleen tästä
päivästä, onnellisesta päivästä.....

Kassi vai ei.......

Kierrätystä, säästämistä ym. luonnonvarojen hillitsemistä
tuntuu tämä arki nykyään olevan. Ei siinä ettäkö olisin sitä
vastaan, päinvastoin haluan tottakai olla omalta osaltani tukemassa
hyvää asiaa. Mutta olen tässä tänäänkin tuumaillut että se on
tämä elämä kyllä toisesta päästä säästämistä ja toisesta tuhlailua......

Elkkis päätti ystävänsä kanssa tutustua Viron automaailmaan.
No oikeastaan sekin liittyy hieman tähän tuumailuuni, mutta ei siitä
sen enempää. Lähinnä asiani koski tästä matkasta minulle
siunattua vapaapäivää. Siis sellaista vapaapäivää jossa kuljen
koko päivän juuri sinne minne haluan ja teen juuri sitä mitä haluan.
Ilman aikataulua jolloin otetaan myös toinen henkilö huomioon.
Se on VAPAAPÄIVÄ. No tunnustetaan että hieman huolissani
olin miten ne siellä vieraalla maalla pärjäävät. Mutta vain hieman....

Kuinkas ollakkaan ajattelin tehdä pienen shoppailukierroksen,
ihan pienen. Elkkis on todella ihana shoppailija niin uskomattomalta
kuin se kuulostaakin, MUTTA joskus vaan on ihan kiva mennä yksin.

Ajoin autoni tavaratalon parkkihalliin, koska päätin että se minkä
tarvitsen saan yhdestä paikasta, enkä lähde sen enempää kaupungille
houkutuksien perään. Kaapit on täynnä vaatteita enkä liioin lisää
kaipaa, vaikka suurin osa on kutistunutkin aikojen saatossa.
Niin ja koska TURHAA OSTAMISTA PITÄÄ VÄLTTÄÄ, on
päivän sana!!!

Ostoslistassani on alusasuja. Sovittelen kaikessa rauhassa, myyjän
avustuksella( Elkkis huokaisee kun kuulee mikä onni ettei hänen
tarvinnut hakea vaihtureita punoittaen rintaliivihyllystä.) Löytyy kuin
löytyykin ja parit sukat mukaan. Maksaessani ostokseni myyjä
kysyy: "Haluaisitko ostaa kassin?" Sekunnin murto-osan tuumailen
itsekseni KASSIN , onhan tämä minun kassini todellakin aika kulunut
ja nyt myyjäkin on sitä mieltä että uusi kesäkassi olisi paikallaan.
Samantien tajuan että myyjä tarkoittaa muovikassia. Mutisen itsekseni
että," mulla täällä tällainen varakassi, e-en tarvitse." Maksan ostokseni
ja hämmentyneenä poistun paikalta. Ymmärrän ja oikeinkin hyvin
että muovijätettä tulee paljon ja jotenkin sen käyttöä on rajoitettava.
Eihän sen kassin muovia tarvitse olla, parerikassi käy loistavasti.
Se etten saa ilmaista kassia vaateostoksilleni jää harmittamaan minua....

Siirryn seuraavalle osastolle. Vähän kynsilakkaa, puuteria, ripsiväriä
jne. ja kassalle. Tervehdyksen jälkeen kassa alkaa luetella erillaisia
tuotteita josko tarvitsisin ja minä vastaan samalla mitalla EN, EN, EN.
"Ostatko muovikassin?" "EN!" Sullon jälleen kaiken hankkimani
varakassiin joka alkaa jo hajoamaan liitoksistaan.

Syntymäpäivälahja lapselle on vielä ostamatta ja kun viimein menen kassalle
melkein karjaisen:" EN, EN OSTA KASSIA!!" Onneksi lause
ei tullut ilmoille, koska katselin hymyssä suin kun kassa mitään
kysymättä pakkaa ostokseni upo uuteen muovikassiin ja ojentaa
minulle. Kiitän ja hymyilen niin kauniisti kuin vaan ikinä osaan....

Se ei minulle selvinnyt miksi toisella osastolla sen kassin olisin joutunut
maksamaan ja toisella en. Sama se mutta otan siitä selvän joskus....
Kenties lomalla tai jouluna....

On hyvä että säästetään. Itsekkin käytän aina vähintään kahteen kertaan
ruokakaupastakin ostamani kassit, turhaa niitä on heti roskapussiksikin
laittaa, ei siinä mitään. MUTTA se että "pakotetaan" asiakas säästämään
kassissa (tässä minun tapauksessa) ja sitten kuitenkin pitäisi ostaa eli
kuluttaa tavaraa mitä ei välttämättä tarvitse. Ehkei sen myyjänkään
aina ole mukava kysyä, " ostaisitko vielä tätä tai tätä:"
Toisaalta tietysti jos ei kysytä niin joku tarpeelinen voi unohtua ostaa.

Niin tai näin monet ovat mutkat onnelliseen elämään . Onneksi
voimme valita,  hankkia, kierrättää tai vain olla ilman.....

                                        Kätevä varakassi , aina mukana.

Konmari vai kommari.....

Siivous tuntuu olevan oikein muotia nykyään. Ei siinä

mitään pahaa, päinvastoin. Entisajan emännät katselee

pilvenreunalta ja taputtaa. He kun olivat niitä järjestyksen 

pitäjiä. Sitten tuli aika jolloin kaikki halusivat olla jonkin

sortin boheemeja ja siihen elämään ei siivous kuulunut ihan

ensimmäisenä. Kaikki muu meni edelle , eikä siinäkään mitään

huonoa ollut ellei ihan likaiseksi asti päässyt.

Se mitä siivotaan kokonaan pois ja mitä säilytetään on

lähinnä se mitä tässä olen tuumaillut en oikeastaan niitä

iänikuisia pölypalloja

Kun tuttu rouva selitti kuinka hän on nyt kommari ja vie 
kaiken lapsilleen jaettavaksi, hieman pähkäilin mikähän 
oli rouvalla menossa. Hieman selvitettyään ymmärsin 
että lahjaksi saatu kirja olikin Konmari ja niitä oppeja 
hän nyt toteutti. Iloinen ja tyytyväinen rouva asusteli 
kuulemma nyt paljon onnellisempana avarammassa 
kodissaan kuin koskaan ennen.Vuosien saatossa kerätyt 
tavarat oli jaettu omien kanssa ja loput lahjoitettu 
toivoen että päätyisivät iloisille uusille omistajille.

Ihailin rouvan helpottunutta olemusta ja ennenkaikkea 
urheaa luopumista rakkaista tavaroista. Halusin itsekkin 
tehdä sellaiset Konmarit....

Ystäväperhe myi omakotitalonsa. Kymmenien vuosien 
eletty elämä talossa oli lopuillaan. Valtava määrä tavaraa 
kerääntyy kuin huomaamatta. Kaikkea tarvitsee ja sitten 
ei enää tarvitsekkaan. Neliöitä on omaksi ja vieraidenkin 
tarpeeksi. Jollainhan nekin on täytettävä. Kun neliöt 
pienenevät tai vain muuttavat muotoaan.

Joistakin on vain päästävä eroon. On mattoa , pöytää, 
sohvaa, jos jonkin näköistä silppuria ja leikkuria. Yksi 
saa yhden, toinen ostaa toisen ja kolmas saa lahjoituksena 
kolmannen ja yhä sitä riittää uuteenkin kotiin. Valikoidaan 
kaikki mitä tarvitaan, mitkä ovat rakkaita ja ehkä joku 
ylimääräinen muistokin mitä ei kykene pois laittamaan. 
Se on sitten jälkipolvien tehtävä.

Kumpa pystyisin itsekkin samaan , tuumailen....

Tuijottelen ulkovarastoa , se kätkee sisäänsä kaiken millä

kaivetaan ja kaadetaan. Kitketään ja kasvatetaan.

Kaikkea takaseinastä oveen ja katosta lattiaan asti.

Lämminvarasto... kaikki mikä lämmittää. On patjaa 
ja peittoa. On tyynyä ja makuupussia (?) Lukematon 
määrä leluja joilla joskus sitten lapsenlapset leikkii 
(ei muuten leikki) . On turkkia ja toppatakkia. 
Puolivarastoa työtavaroita ( ne on niitä harvoja

joita todella tarvitaan) . 

Niin ja sitten toinen lämmin varasto ja autotalli ja 
puuvaja ja kaffetupa ja, ja , ja......TALO! Siellä sitä 
sitten onkin tavaraa sen verran että ainakin yhden 
ihmisen kodin meidän lisäksemme kalustaisimme. 

Olen tehnyt jo jonkin aikaa "raivaushommia" , 
sellaisella todella "löysällä" kädellä. Vähän niinkuin 
naapurin naisystävä.

Yksi tavara per. päivä saa uuden kodin jostain tai 
roskalaatikosta jos ei muusta. Viimeksi mainittu on 
ollut kovassa käytössä. Lukematon määrä tavaraa 
on lähtenyt pois tontilta viimeisen vuoden aikana. 
Tosin jonkun verran on tullut lisää, mutta toisessa

muodossa. Urakka jatkuu ja olen yrittänyt itselleni 
luvata että kesäloman aikana varmasti ehdin paneutua 
asiaan oikein kunnolla. Silti ehdin varmasti lomailla 
ihan tarpeeksi.  Jo pelkkä ajatus niin tuntuu että 
varastot on jo lähes siivottu.

Ajattelin olla oikein kunnon Konmari.

Sitä ennen ajattelin kuitenkin käydä tuolla kirpparilla, 
jos vaikka jotain meille sopivaa löytyisi, eihän sitä 
koskaan tiedä mistä tärkeästä joku haluaa luopua juuri 
kun me sitä tarvitaan. Tehdään joku onnelliseksi kun 
pääsee eroon tarpeettomasta tavarastaan . 

Onnellisuus on erityisesti sitä että tekee jonkun

toisen onnelliseksi......( juuri sen takia ne varastot on 
täynnä....luultavasti) . 

Tällä kuvalla nyt ei ole mitään tekemistä meidän varastojen kanssa, mutta lähinnä
havainne kuva miten täyttä sielläkin on. Kuva eräiltä synttäreiltä. Ne olivat tärkeät ,
eikä yksikään tossu talossa ollut liikaa.

Yhtä itkua ....

Olen täällä tuumaillut yksinäni niin paljon että kohta pää
kuvainnollisesti halkeaa. Siispä päätin että pitkästä aikaa laitan
ne ajatukset paperille ja katson sitten jospa helpottaisi.
Katsotaan kuinka käy.....

Yhtä itkua on ollut tässä viimeiset viikot...sitä tässä tuumailin.
Miten voikin tunnetilat joskus kerääntyä yhteen ja samaan
kohtaan. Sitten taas tulee ajanjakso milloin onkin vain yhtä
herskyvää naurua koko elämä....toki silloinkin pelkään sitä
iänikuista sananlaskua " itku pitkästä ilosta". Niin ettei osaa
ihmisenlapsi edes iloita kunnolla kun jo manaa tulevaa....pois se minusta.

Itku 1.
Elin haikeissa muistoissa muutaman päivän kun muistelin edesmennyttä
isääni. Miten lempeänä hän nykyään kulkeekaan muistoissani tuo
mies jonka opin tuntemaan vasta hänen viimeisenä viitenätoista
vuotenaan. Harmaa hapsi, hauras mies joka aina tavatessamme jaksoi
kiittää minua huolehtimisesta ja välittämisestä. Muistelin kiitollisena
ja onnellisena siitä että nuoruuden kiukut tuli anteeksi annettua puolin
ja toisin. Enää on vain muistot ....ja sitten se itku tuli.

Itku 2.
Katselin vanhoja valokuvia, taas kerran. Poikani, lapseni, hän joka
juuri oli sylissäni, ketä hoivasin ja yritin  opettaa elämään niin
hyvin kuin osasin. Hän, joka kasvoi liian nopeasti ja kuitenkin sopivasti.
Hän, joka sanoi tahdon rakkaimmalleen 10 vuotta sitten....Katson
valokuvaa onnellisesta nuoresta parista, ovat tuskin vanhentuneet päivääkään
tuosta kuvasta ja kuitenkin todella paljon. Sillä tarkoitan lähinnä
miten elämä on heitä koetellut....
Olen onnellinen että heillä on toisensa. Kuvassa ja tänään.
Ja taas itken....

Itku 3.
Jälkikasvu...niin se oli seurausta siitä hääkuvasta. Sain pitää heidän
pienet poikasensa peräti neljä päivää ja neljä yötä luonamme.
Sain olla vierellä kun he hymyssä suin aloittivat päivänsä. Tulivat
unisina viereen, kuuntelivat hiiren hiljaa kun kerroin kuinka onnellinen
heistä olen. Sain osallistua päivän leikkeihin, tuntea itseni tarpeelliseksi
ja rakastetuksi. Sain peitellä illalla väsyneet poikaset. Katsella pieniä
pellavapäitä jotka tuhisivat peiton alla....ja sitten se itku taas tuli.

Itku 4.
No sekin sitten vielä . Mauno, meidän kaikkien presidentti.
Miten tunteikkaat ja silti arvokkaat hautajaiset. Oli kuin sukulainen
olisi pois mennyt. Isäni sanoi joskus, aina kun itkeä tihrustin kun
joku tuntematonkin oli kuollut ja siihen liittyi jotain erityistä.
Nuori, onnettomuus jne. Hän sanoi." Ei vieraita itketä, vain omia itketään:"
Mutta kyllä minä Manua itkin....

No niin se siitä, ei ne itkut niin hirveitä olleet

mutta itketti kun kerran itketti.
Itkua kun on sellaista menettämisen itkua ja sellaista onnellista itkua.
Tässä sitä tuli sitten vähän molempia tasaisesti. Itkut on nyt itketty ja
on aika siirtyä taas ajassa eteenpäin.....Se onkin  sitten sellaista ilon ja onnellisuuden
aikaa seuraavaksi....
Niin ja taisi helpottaakin kun sain nämä itkut paperille ja pois mielestä....

                                        Ei itkua vaan enkeleitä matkaamme.......

Kaunis Praha....

Joskus on mukava lähteä jonnekin. On katsottava esittelyjä mikä
kiinnostaisi ja tietysti sen sopivuus matkabudjettiinkin olisi
mukava täsmätä.
Toisinaan matka jonne mieli tekee tupsahtaa mieleen jostain
kummallisesta ....ajatuksesta tai merkistä....No minähän tietysti
kuulun viimeksi mainittuihin. Kun joku kysyy keskustellessamme
tulevasta matkasta ja miksi juuri se ja se paikka on valikoitunut,
en osaa edes selittää miksi. Se vain hupsahti ajatuksiini jostain.
Tietysti yleisin vastaukseni on myös....siellä on vanhakaupunki.
Koska rakastan kaikkia vanhojakaupunkeja.

Talviloma kohteeksemme valikoitui Praha. Olen puhellut jo kauan
että haluaisin käydä Gdanskissa mutta aina se jotenkin ei onnistu
juuri silloin kuin pitäisi ja keskustellessani ihmisten kanssa, tulin
siihen tulokseen että Praha on se paikka joka olisi ajankohtainen juuri
nyt. Gdansk ehkä sitten jonain päivänä....jos luoja suo.

Lähtö aika oli mitä parhain. Sopivasti aamupäivällä ja perilläkin
jo ennen puoltapäivää. Ikaalistenmatkatoimisto toimi apuna jos
jotain murheita matkalla ja neljäkymmentä muuta reissaajaa
mukanamme. Suuria toiveita takataskussa....

Säätiedotuksia olin seurannut jo viikon verran kotona. Sadetta, sadetta
lunta, räntää,  kovaa tuulta. Matkalaukku pullotti kaikkea
mahdollista mikä lämmitti. Niin päätä kuin sieluakin.

Aurinko kuitenkin näyttäytyi kun lentokone laskeutui Prahan kentälle.
Sen jälkeen ilmeisesti joku ilmoitti että olemme saapuneet, koska
valtavat pilvilautat alkoivat peitellä auringonsäteitä. Kävellessämme
ensi askelia rosoisilla kaduilla saimme tuntea miltä kylmä sade
tuntuu niskassa. Tai siis muut saivat, meillähän oli tietysti sateenvarjot.
Osalla ne olivat autossa ( mokomat perus positiiviset) osa osti niitä
matkan varrella olevista kaupoista. Jos tukka oli tähän asti ollut ojennuksessa
niin sitä se ei ollut enää, siitä piti huolen puuskainen tuuli.
Mutta kaupunki oli kaunis.....

Kiipeäminen kannatti, talot ja näkymä oli huikea.....

Toisena päivänä sama toistui. Onneksi auringolla oli niin valtava voima
että se pyyhki iltapäivään mennessä pahat pilvet pois ja sateenvarjot pysyivät
repussa.
Vaivaisenluuni huusivat "hoosiannaa" ja ties mitä musiikkia mutta käveltävä
oli. Kaupungin arkkitehtuuri oli niin suuremmoista ja mietin olinko
missään moista nähnyt. Kun aikanaan kävelin Nizzan ja Venetsian katuja luulin ettei
voi olla kauniimpaa, mutta näköjään voi. Sitä mieltä olin.

Illallinen jonka söimme Vltava-joella risteillen ( en kyllä ymmärrä miten
ne lausuu noita sanojaan kun konsonatteja peräperään) oli ihan ok.
Ruokaa olisi voinut olla enemmän, no meille riitti ja se että piti nähdä
joki valaistuna eikä se toteutunutkaan ( retki aikaistettiin jostain syystä)
harmitti jonkun verran. Koska juuri se on SE JUTTU!
Olisihan niitä valoja voinut jäädä odottamaan, mutta kylmänä puhaltava tuuli
ja väsymys.  Vastaan lämmin bussi joka vie hotellille, vei voiton.

Ei  niin kaunis päältä , mutta viihtyisä sisältä.....

Toisen päivän päätimme viettää jälleen kaupungilla kierrellen ja nähtävyyksiä
katsellen. Illalla ei ollut mitään ohjelmaa joten kelloja ei tarvinnut seurata.
Kiipesimme katuja ylös ja alas. Seisoimme Kaarlensillalla käsi kädessä kun tuuli
puhalsi niin lujaa että tuskin voi hengittää. Söimme torilla kaikkea mahdollista
paikallista mitä oli tarjottavana. Istuimme kahvilassa nautttien cappuccinoa ja
roseviiniä. Maistoimme kuin maistoimmekin pivoa eli olutta vaikka emme
niin oluen ystäviä olekkaan. Mutta olihan se testattava.

Tämä nyt on kirkon rakennus, mutta tällaisia ne talot olivat......

Joka ikisessä kaupassa, kahvilassa sait mitä parhainta palvelua.
Kieli oli kyllä niin vaikeaa että siitä ei muuta jäänyt mieleen kuin Pivo.
Hyvät huomenet ja päivät ym. kiitokset oli viisaampi sanoa englanniksi. Paljon
puhuttuihin taskuvarkaisiin emme onneksemme törmänneet. Emme myöskään
kuulleet että kukaan muukaan reissuporukasta olisi vastaavaa kokenut.
Opas oli paikallinen ja tunsi melkein jokaisen talon kuin omat taskunsa.
Niin ja vielä sen talon historiankin. Ihan käsittämätöntä.
Lähtisin uudestaan. Mutta syksyllä. Silloin on vielä lämmintä ( kai) kevät
on kaunista mutta arvaamatonta. Toki nytkin näimme miten sireenit ym.
puut kukkivat ja ruohoa piti jo leikata. Hotellin varaisin keskustasta.
Meillä oli parikilometriä matkaa, ei se ollut kaukana. Mutta muutama
aste lämpöä ja pohjoistuuli puhaltamassa, niin se vähän tylsempi kävely
taittui mieluusti taksilla. Tietysti metrot ja raitsikat toimivat siellä enemmän
kuin hienosti.

Paluu päivänä lähdimme vasta illalla, joten viimeiset kävelyt oli vielä
mahdollista toteuttaa. Reitit olivat jo tuttuja, sinne jätettiin haikeita muistoja.
Niin ja aurinko se todella lämmitti enemmän kuin yhtenäkään päivänä.....

Lähtömme oli hieman myöhässä, kun kentällä eräs kone teki hätälaskun.
Siinä toisiamme tuijotellessa toivoimme meille ihan normia lentoa.
Kun muutenkin olemme taas jälleen kerran saaneet viettää
sellaisen onnellisen loman.....
Lentokoneessa taas sama virsi, ihana matka mutta onpa mukava palata
kotiin. Kesä edessä , kohta alkaa kaffetuvan siivous ja kukat pitää laittaa
ja, ja, ja.....Salaa hieman tuumailin jos sinne Gdanskiin kenties joskus.......  

Löytyipä sieltä Eiffel-tornikin pienoiskoossa.....

                                                                                                                                                                                           

Kriisitön kriisi.....

Itsetutkiskelua taas kerrakseen ja nyt korostan että
en kärsi mitään ikäkriisiä .....tuskin edes tiedän mitä
kyseinen sana tarkoittaa. Kriisejä on tietysti monenlaisia ja
lähinnä ne ovat sellaisia jotka koskevat koko yhteiskuntaa ei
minua pientä ihmistä...ainakin niin luulen.

Tukka.
Muistan miten löysin ensimmäisen harmaan hiuksen
päästäni alle kolmekymppisenä. Ihmetykseni oli aika suuri koska
todella kuvittelin että ne tulevat vasta tosi vanhana niinkuin
viisikymppisenä nehän nyt on VANHOJA . Koska vanhempanikin
olivat sen iän ohittaneet jo ajat sitten. Irti nyppäisty  hius kädessäni
pelkäsin että niitä alkaa tulla lisää, mitä ihmettä teen niiden kanssa.
Ei hiuksia voi alkaa värjätä niin nuorena sehän on vaarallistakin.
Vähän yli kolmekymppisenä lopetin niiden laskemisen ja värjääminen
ei tuntunut yhtään sen vaarallisemmalta kuin kadun ylittäminen.

Iho.
Olen aina "tarkkaillut " ihmisten  ihoa. Varsinkin eri ikäisten.
Miten joillakin aika kauankin eläneillä on niin kaunis iho ja vastaavasti
( mihin itsekkin kuulun) toisilla hyvinkin herkkä iho. Kaikki mahdolliset
näppylät ilmestyvät etkä ymmärrä mitä taas olet suuhusi laittanut.
Ryppyisiä ja kuivia ihoja katsellessani olen aina tuumaillut millainen
hän oli ennen kuin nyt. Miten kaunis on silti vanhus jonka silmät
loistavat vaikka luomet ovat väsyneet ja miten lämmin on kosketus
vaikka kädessä ei luun päällä ole kuin maininta nahasta.

Silmälasit päässäni tarkkailen ihoani ja huomaan että se ei olekkaan
ihan samanlainen kuin ilman laseja. Syvät uurteet ovat vallanneet
kasvot ja käsien kuulakkuus on vain muisto. Miten näin on käynyt
ja milloin. Mitä olen tehnyt juuri silloin etten sitä huomannut. Varmaan
kirjoitellut jotain.....

Konaisuus.
Jossain kohtaa sitä on tullut kumarammaksikin. Ei pituudesta ole
lähtenyt , mutta on vaan muuttanut muotoaan. Hmmm. Leveyteen
varmaankin. Askel on toisenlainen. Muistan aivan selvästi miten
kävelinkin ihan toisin, tai luulen muistavani. Ihan varmasti kävelen
nyt kuin äitini ja hänhän oli vanha.
Muistissa ei ole mitään vikaa. Kaiken muistan mitä haluankin tai
melkein. Tuntuu vaan kummalliselta keskustella asioista ja kokemuksista
missä on ollut jonkun toisen henkilön kanssa ja kumpikin muistamme
tapahtuman ihan eri tavalla. Sillä toisella on varmaan muistissa vikaa.

Mikään ei viittaa siihen että olisin ikäkriisissä, ainakaan omasta
mielestäni. Se että kaiken suunnittelu on jäänyt vähemmälle ei
ole merkki siitä. Se johtuu vaan masentavasta talvesta. Kunhan
tästä heräilen kesään niin eiköhän taas ala tapahtumaan.
Se että ystävät myyvät talojaan ja muuttavat jo sillä mielellä että
loppu elämän kotia etsitään, ei tee mitenkään minusta vanhaa.
Ei harmaat hapset, ei rypistyvä iho, eikä kasvavat lapsenlapset
tai odottava eläke kulman takana. Ei se vanhan merkki ole. Ei kai...
Oli niin tai näin kriisi saa pisteen juuri nyt, koska on aika keskittyä
taas kerran tähän onnelliseen elämään.....

                                         Pääsiäistä odotellessa......

Kevät ähky....

Kevät on taas niin pitkällä että on aika luopua vaikka mistä.
No varsinkin siitä paksusta talvitakista. Siis siitä mitä kannan ylläni
vaikka aurinko porottaa selkääni koska pelkään saavani flunssan,
sellaisen kevätflunssan mistä joka kevät peloitellaan. Mitä en koskaan
saa, liekö paksun takkini ansiota vai hyvän vastustuskyvyn. Tiedä häntä.
Kuljen uskollisesti paksu takki niskassani, turvanani. Takin alle tosin laitan
vain todella ohuen paidan, sen verran sentään löytyy itsesuojeluvaistoa että
kykenen luopumaan villatakistani.
Talvikengät. No ne heitän nurkkaan heti kun pienikin ripaus asfalttia tai
hiekanjyväsiä ilmestyy lumen alta  ja pakkanen ilmoittaa olevansa lähellä
nollaa. Mutta lenkille lähtiessäni kaivan jälleen talvikengät ja jo takin
aiheuttaman hikoilun ansiosta laahaava kävelyni muuttuu entistä raskaammaksi
kun vielä vedän kenkiä perässäni.
Lämpimistä kengistä on vaan niin vaikea luopua, varsinkin kun jalkani
ovat muovautuneet talven aikana juuri niiden suloisiin muotoihin.
Kevään lämpö pakoittaa riisumaan lämpimät kenkäni ja vaivaisenluuni
huutavat tuskaa kun siirryn kepeämpiin kenkiin. Aikansa kestää
ennenkuin ne tottuvat niihin ja sitten onkin taas talvi ja sama rumpa
alkaa mutta vaan toisin päin.

Voihan kissan pissa.
Ihanat nelijalkaiset ystävämme mouruavat nurkissa aamusta iltaan.
Tässä kohtaa ilmoitan että tykkään kissoista!
Järkyttävä kissanpissan haju tunkeutuu sieraimiini kun otan ensi
askeleeni aamutuimaan kohti postilaatikkoa. Vilistäviä kissoja
tuntuu olevan joka paikassa. Yksi tuijottaa ojanpohjalta minua
suoraan silmiin ja luen sen katseesta miten olisin voinut kammata edes
tukkani ennen ovesta ulos tuloani. Yksi kissoista hiipii kuusiaidan alla
ja erään näen juoksevan kohti autokatosta. Mitä kaikkea onkaan kun
en ole näkemässä ja haistelemassa.....

Koiran kakat.
No ne vasta kevään merkkejä ovatkin. Niitä voisi bongailla
oikein enemmänkin. Vaikka kuka löytää eniten kasoja tienviereltä.
Kuka löytää komeimman kökön tai kuka ei astu yhteenkään kohtaan
missä niitä ei ole.
Tunnustan, pidän kissoista enemmän kuin koirista!
Jos kilpailu järjestettäisiin olisin varma voittaja. Koska minun
ei tarvitsisi astua kuin erään hyvinkin lähellä asuvan pihalle.
Koira nääs tekee kaikki, kyllä KAIKKI tarpeensa omalle pihalleen.
Kyllä, on jo tehnyt näin usean vuoden aikana.
Keväinen koirankakkan haju on jotain sellaista etten edes osaa sitä
sanoiksi pukea, mutta kyllä, HAISEE! Ihanat kosteat aamut varsinkin.
Ummistaa silmänsä ja voi vain kuvitella olevansa keskellä
kaatopaikkaa......tai ei oikeastaan edes siellä ei enää haise, jopa
siellä on siistiä.
No en sitä sen enempää ajattele, kyllä minä hajuista selviän, onhan
niitä kaikenlaisia, mikä ketäkin yököttää. Tuossa pihassa lähinnä
tuumailen miten kesän tullen aikuiset ja lapset juoksevat kesäkengissään
sisälle ja ulos koira kintereillään.....

Kellojen siirto.
Voi hyvää päivää miten voinkin aina kärsiä siitä etä kelloja siirretään
yksi vaivainen tunti. Tunti sinne ja tänne. Tietokoneella selaillessa
tunti ei tunnu missään. Hyvässä seurassa tunti hujahtaa hetkessä, ei
aiheuta mitään keskustelua. Mutta kun kelloja siirretään niin jopas
alkaa kekustelu ja taivastelu. Se vaan on mielestäni niin raskasta
ja tuskaista herätä yksi tunti aikaisemmin, varsinkin kun illalla
ei nukuta yhtään sen enempää eikä aikaisemmin.
Sitä ihmettelen kuitenkin miksi se niin vaikeaa on kun kumminkin
joka aamu herää kaksi tuntia ennen ylös nousua ja torkkuu sitten
loppu ajan katselemalla kelloa vartin väliajoin.....

Joka vuotinen kevät ähky on nyt ulos rutistettu ja voi kekittyä sen
elämiseen. Kevät on ollut henkilökohtaisella tasolla myös minulle
isojen asioiden luopumista ja suuriakin suruja olen kohdannut
juuri keväällä. Siksi sitä jopa "pelännyt" joskus. Nyt olen
opetellut elämään niin etten ajattele niitä enkä varsinkaan odottaisi
mielellä "mitä taas tulee".
Kaikista yllämainitsemistani jutuista huolimatta ja siis nehän
KUULUVAT KEVÄÄSEEN on  tämä valon aika muutoksineen
ja kaiken kaikkineen  niin ONNELLISTA AIKAA.....

Tässä yksi nurkissa kulkijoita kuvattuna viime kesäitä. Valoa kohti mennään......

Pyjamapäivä....

Pitkä raskas talvi alkaa olla taakse jäänyttä elämää....
Tarkemmin tarkasteltuna, ei se sen pitempi ollut kuin mikään
muukaan talvi ja sanan varsinaisessa muodossa itseasiassa aika
lyhyt. Totuus on kuitenkin se että taakse on jäänyt se elämä.
Raskas....sitä se kyllä oli. Itsekseni olen tuumaillut miten olenkaan
viime päivinä "törmännyt" ihmisiin joilla on ollut aivan samanlaisia
tuntemuksia. Vedämmekö puoleemme samankaltaisuutta, on
varmaan ikuisuuskysymys. Jotain sen suuntaista  kuitenkin. Tarttuuhan
ilokin kun sitä viljelee ja hymy ja yleensä kaikki positiivisuus.

Olen nauranut joidenkin naisten ja miksi ei miestenkin pyjamapäiville.
Miten jaksaa retkottaa koko päivän tekemättä mitään tai vaikka puolipäivääkin.
Aamun voi aloittaa rennosti , mutta jotain suunnitelmia päivälle pitää
aina olla. Tänä aamuna tai oikeastaan eilen jo päätin kokeilla
moista. Aloitan puolipäivällä näin alkajaisiksi, jos tuntuu hyvältä
niin seuraavalla kerralla sitten päivä ja jos OIKEIN hyvältä
tuntuu niin lisätään sitten päiviä.....

Mahdollisuuden tähän kokeiluun antoi Elkkiksen retki kaverinsa
kanssa jonnekin TODELLA TÄRKEÄLLE  messutapahtumalle.
JESS! Siis ikävähän täällä tietysti yksin on mutta se mahdollistaa
tämän kokeilun ja siksi tuo jess.......
Eilen illalla visiitillä olevat ystävät olivat sen verran myöhään että
untakin riitti oikein hyvin, siis aivan paras aloitus.
Elkkis oli herännyt ennen minua(?) ja sulkenut makuuhuoneen oven
jotta saisin nukuttua rauhassa. Oven välistä hän varovasti huhuili heipat
koska luuli minun nukkuvan. Rauhoittelin häntä ettei hän minua
herättänyt, mutta jätin kertomatta että en vaan yksinkertaisesti nyt
nouse koska tänään on hidasta elämää päivä.

Siinä kohtaa kun selkä alkoi puutua päätin viimein nousta. Ajattelin
aloittaa aamuni varovaisella jumpalla. Lasi vettä ja venyttelemään.
Ähinää ja puhinaa. Voi miten toruin itseäni kuinka jäykäksi olenkaan
jäseneni päästänyt. Yritin keksiä kaikkea positiivista koska eihän
se jäsenien vika ollut, aivoja tästä pitäisi syyttää. Ne siellä vapaata
ovat pitäneet liikunnan osalta. No jotain sain tehtyä kuitenkin, koska
jotain kohtaa sattui ja toisesta kohtaa tuntui aivan taivaalliselta.
Smoothiekone laulamaan ja nauttimaan hitaasta aamiaisesta.
Elkkis oli hakenut lehden, voi mikä ihanuus! Ei tarvinnut kävellä
edes postiluukulle , toisaalta aamun ihanat äänet ja tuoksut jäi kokematta.
No se tapahtuu vuoden jokaisena päivänä niin enköhän voisi yhden
elää näinkin.
Kello oli vasta kymmenen ja tuumailin joko voisin jo alkaa silittämään.
Ai niin "pyjamapäivä" kokeiluni oli aivan kesken.

Päätin käydä läpi yhden meditaatioviestini. Tunnelma oli aivan ihana,
lempeä naisääni kehoittaa tuntemaan enkelinkosketuksen. Minua
alkaa hermostuttaa kutiava korvani, miksi juuri nyt kun pitäisi keskittyä.
Jälkeen päin tuumailen, mitä jos en taaskaan osannut aistia sitä tunnetta
joka minulle juuri annettin. Ken korvaa kutittikaan......
Tämän hetken myötä kykenen rauhoittumaan ja melkein nukahdan
uudestaan.
Selaan koneelta vielä sähköpostin ja tietysti facebookin kuulumiset.
Lämmin suihku voisi virkistää, kylmä ei sitä minulle tee, kiukkuiseksi
korkeintaan.
Suihkun jälkeen on ihan pakko pukea, en kykene olemaan pyjamassa
ja olen sitä mieltä että ei asu voi pilata tunnelmaa.
Keitän itselleni kupin maitokahvia ja nappaan eilisestä jääneen makean
piirakanpalasen. Istun tuttuun tuoliini tuumailemaan ja katselen lintujen
puuhia. Voi miten nautinnollista onkaan tämä "pyjamapäivä", vähän
häpeän arvosteluani niistä. Toki minullakin näitä laiskoja päiviä on
ihan yllinkyllin ei sitä ole kieltäminen, mutta "pyjamapäivissä" on jotain
mystisempää.

Juotuani kahvin, levännyt hymy kasvoillani kävelen kohti pyykkivuorta.
Kello näyttä jo mekein kahtatoista.
Alan suurella innolla silittämään, mitään sen kummempia ajatuksia.
Soppakattila odottaa että joku heittelisi perunat, porkkanat ym. sinne.

Sopan poristessa odotan että Elkkikseni saapuisi reissultaan ja lähdettäisiin
lenkille aurinkoiseen päivään. Tulihan tätä onnellista ja rauhallista
"pyjamapäivää" tässä jo vietettyä tovi. Ensikerralla sitten vaikka koko päivä.
Ilman mitään suunnitelmia. Jokainen hetki muotoutukoon sitä eläessä.

Näitä meditatiivisia maisemia jo kaipaan. Hetki vielä ja sitten kevät herää täyteen loistoon......

Ei se valu, ei....

Kuuntelen kuinka asiakas surumielisesti kertoo miten hänen
mielestään  " elämä valuu sormien lävitse".
Yritän ottaa hieman positiivisemman asenteen mutta
silti varon loukkaamasta häntä, koska selvästi hänellä on sellainen
kaikki kaatuu päälle päivä. En yleensä lähde myötäelämään
asiakkaan pahaan oloon vaan yritän keksiä kaikin keinoin jotain
piristävää. Useimmin keskustelu loppuu kun paikalle tulee muita
ja jos oikein onneton "tapaus" on niin hän odottaa uskollisesti kunnes
vapaudun jotta vuodatus saadaan saatettua loppuun. No se siitä
ja siitä sitten paremmin kun jään eläkkeelle ja kirjoitan sen kirjan
Kohtaamisia pöytäni vieressä!
Tämä kohtaaminen päättyi onneksi hyvillä mielin " Anteeksi että häiritsin
ja kiitos kauniista sanoista! " " Ei mitään ja oli mukava nähdä! " jne.
Toivotukset ja selittelyt puolin ja toisin. Tuumailin kuitenkin vielä
pitkään miten jaksaa hän kulkija arjessaan. Hoitaa omaistaan, työttömänä,
rahattomana, vailla toivoa paremmasta. Kuitenkin kiitollisena että
saa olla olemassa. Murheissaan vain siitä että samanlaiset päivät
toisivat tullessan jonkun muutoksen, olkoon sitten mitä hyvänsä,
mutta jotain uutta. Itse valittu tie ei enää tyydyttänytkään, oli ollut
toinenkin tie mutta se oli tuntunut silloin liian haastavalta . Jälkeenpäin
ajateltuna se tie olisi sittenkin saattanut olla parempi. Sitä mieltä hän oli.
Tie oli kuitenkin valittu ja se jatkui....

Käytiin taas pitkästä aikaa elokuvissa. Päivä näytös, täynnä eläkeläisiä.
Ei siinä mitään olihan minullakin sellainen mukana ja kohta kuulun
itsekkin samaaan porukkaan. Pienessä elokuvateatterissa on tunnelmaa. Teatterin
omistaja toivottaa, " Hyvää päivää!!! La La Landia sitten katsomaan on tultu,
nyt onkin edulliset liput ja rouva varmaan tarjoaakin tämän herralle"
Olin aivan innoissani miten henkilökohtaisesti hän huumoria viljeli juuri
meille. Kun sitten odottelimme ovien aukaisua ja kuuntelin naureskellen
miten tuo meitä viihdytetty lause toistui jokaisen pariskunnan kohdalla.
Liput oli ostettu ja samainen herra siirtyi avaamaan
ovea ja nappasi meiltä juuri myymänsä liput. Vähän ennen elokuvan alkua
hän piti meille pienen tiedotus tilaisuuden ja kyseli oliko päivänäytös aika
ja päivä hyvä eli toivomuksia milloin meille sopisi parhaiten tulla .
Tätä sanoisin jo todelliseksi palveluksi.
Elkkis oli näistä eläkeläisistä ja muistakin se kaikkein ketterin . Ennenkuin
ehdin ovesta pujahtaa oli Elkkis harpannut jo viimeiselle eli ylimmälle
penkkiriville ja kyseli minulta olinko tyytyväinen paikka valintaan.
Keskellä ja ylinnä , en edes voisi saada parempaa paikkaa, olin enemmän
kuin tyytyväinen ja me kahdestaan koko rivissä.
Pieni suloinen eläkeläisrouva kipitti perässämme ja istuutui aivan Elkkikseen
kiinni. Pahoitteli että näin likeelle piti tulla mutta kun siitä oli kuulemma
niin hyvä katsoa. No olihan siitä, sitä mieltä olin itsekkin. Elkkis olisi
kuulemma halunnut " hajuraon" kun meidän kummallakin puolella oli
kymmenen vapaata penkkiä. Mutta siitä oli hyvä katsoa!

Elokuva oli todella hyvä jos sattuu pitämään musiikista, rakkaudesta ym.
draamasta. No mehän tykätään. Loppu.... ei siitä sen enempää jokainen
voi käydä ja kannattaakin käydä se itse katsomassa. Sen verran voin sanoa
että niin oikeassa elämässä kuin elokuvassa joudumme usein tekemään
valintoja. Vaikka juuri tämä hetki on se kaikkein paras meille
olisimme kenties voineet valita toisinkin ja sekin tie olisi tuonut
onnellisen lopun. Pääasia että koskaan ei tarvitsisi sanoa miten elämä
vain valui sormien lävitse.....

Ympärillä tapahtuu paljon, lähipiirissä useampikin on myymässä kotiaan.
Astumassa uuteen elämään. Uusia ihmisen alkuja on kohta syntymässä
ja muutama jo aloittelee ensimmäistä vuotta elämässään. Uusia haasteita niin työssä
kuin arjessakin on lähipiirissä. Matkalaukkujakin eräät ovat pakkaamassa
ja odottamassa ihania elämyksiä, toiset taas purkavat niitä juuri nyt.

Ei se elämä mitenkään voi valua sormien lävitse jos et itse sitä halua, tuumailen.
Niin paljon tapahtuu koko ajan ja juuri tässä. Niin paljon yritystä kokea uutta,
mutta yhtä paljon on toivoa vain hiljentyä ja nauttia tästä onnellisesta elämästä....

Tuijotin järven pintaa, aurinko loi siihen säteitään. Se oli alkanut sulaa vaikka
almanakka näytti ihan jotain muuta.  Vesi valui kylmänä sormieni lävitse kun
kokeilin sen kylmyyttä. Ei se hetki hukkaan mennyt.....

Energiapatukoita .....

Viikko jos toinenkin on taas vierähtänyt ja elämä
tätä vuotta on lähtenyt, yllätys, yllätys vauhdilla
käyntiin. Olen luvannut itselleni etten jatkuvasti laittaisi
kaikkea mitä en ehdi tehdä iän piikkiin. Tuntuu tuskaiselta
ajatella jatkuvasti mitä ennen ehti tehdä tai missä ehti
käydä jne.


Jotta jaksaa taas palata takaisin elämään on saatava jostain
energiaa. Paras lääke siihen on tietysti lapset. Miten niistä
voikaan imeä itseeensä innostusta ja tarmoa ja ripauksen
kekseliäisyyttäkin. Tosin vastapainoksi ne imevät sinusta
kaiken. Lapsenilapset  nuo ihanat elämäni ihmeet jaksavat viikosta
toiseen tuoda iloa elämääni ja muistuttaa mikä täällä
on parasta ja tärkeintä.

Tämä viikko on mennytkin pieniä ihmisiä nuuskiessa .
Kaksi tyttölasta tupsahti eräänä päivänä syliimme.
Siinä ne köllöttelivät , hymyilivät suloisesti ja nukahtivat
syliimme pienen silittelyn jälkeen niinkuin aina olisivat
siinä olleet. Pienen lepohetken jälkeen prinsessat heräsivät
melkein minuutilleen yhtä aikaa. Toinen tyttäristä päästi
pienen inahduksen minkä heidän äitinsä tulkitsi näläksi.
Ruokahetken jälkeen hymyily jatkui jälleen ja se päättyi
nukahtamiseen syliimme. Vieläkin ihmettelen miten voi olla olemassa niin
rauhallisia vauvoja. Äiti väitti kyllä ettei asia aina ollut näin.
Enpä tiedä uskonko.
Rauhallisuudesta huolimatta tuntui siltä kuin nämä pienet
ihmisen alut olisivat antaneet jotain uskomatonta energiaa.
Rauhallista, välittämistä.

Sunnuntaipäivää saimmekin viettää rakkaan kummipoikamme
ja hänen perheensä kanssa. Ihana tomera herra saapui
kuten viiden kuukauden ikäinen saapuu. Pakattuna tiivisti
turvakaukaloon. Hymy jonka hän sieltä minulle loi vavisutti
sekä sydäntä että polvia.
Energiaa sen sijaan pienellä herralla tuntui olevan saman
verran kuin neideillä yhteensä. Samoin äänihuulet olivat ehkä
pikkuisen kehittyneemmät . Se miten pieni mies tutki sormiani
ja kasvojani. Tarttui  sydämmeeni , teki jäljen mikä ei koskaan
katoa. Tatuoi sen sinne ikuisesti. Antoi energiaa jota en halua
kadottaa koskaan.... Yritin tallentaa jotain myös hänelle....

Energiaa ammennamme milloin mistäkin. Joskus sen
löytäminen voi tuntua vaikealta. Torjumme sen tahtomattamme.
Emme jaksa, emmekä usko sitä mistään löytyvän.
Mutta! Aina voi napata sitä energiaa kanssa kulkijasta
vaikka pienestä lapsesta. Kunhan muistaa antaa sitä
myös takaisin.
Energiaa saa myös patukoista , energiapatukoista.
Minä sain tämän viikon energia ryöpyn myös patukoista
pienistä vauva energiapatukoista.

Energisenä ja onnellisena lähden kohti alkavaa viikkoa
odottaen mitä sillä on tarjottavanaan....

                              Tässä vilaus päättömän ihanista energiapatukoista.....

Isoon ääneen ajattelua....

Isoon ääneen ajattelua tulee harrastettua aika usein , ainakin
siltä tuntuu kun tässä sitä oikein tuumailin. Niin, kuulostaa
tietysti kummalliselta, mutta kun tarkemmin pohtii niin sitähän
se juuri on.

Isoon ääneen ajattelua voisin sanoa myös sellaiseksi mitä joku
kutsuu kotoisesti huuhaaksi eli jotain sellaista joka ei jonkun
mielestä pidä paikkansa ja sillä selvä. Mutta se joka on ajattelija
on aivan eri mieltä, joku meitä säätelee, on se sitten joku korkein
tai sattuma sen saa jokainen itse päätää ja minä kuulun heihin
jotka eivät usko sattumiin.....

Aloitetaampa vaikka tarinasta Kiharapää.
Vuosikausia puhelin ympäri ämpäri jokaiselle kenen kanssa
nyt yleensä voi keskustella hiuksista eli melkein kaikkien
tuntemieni naisten kanssa. Miten ihailinkin ihmisiä kenellä
ihanat suorat hiukset eikä tarvitse ottaa permanenttia joka
kolmas kuukausi. Leikataan tukka nips, naps vähän voluumia
tukkaan ja menoksi. Toisin se on minun kanssani. Kuivaan ja
kierrän, väännän ja suoristan. Kädet puutuu ja aikaa kuluu .
Sama ruikutus vaan jatkui ja jatkui. Kunnes eräänä päivänä
tapasin kampaajan joka oli sitä mieltä että kiharat saa jäädä
ja saan opetella ihan uuden tavan laittaa hiuksiani. Tämän
kampaajan kohtaaminen vei vuosia ja olen ollut todella
tyytyväinen helppohoitoiseen tukkaani. Vaikka välillä tekeekin
mieli niitä kiharoita olihan siinä omat hyvätkin puolensa.
Tuumailin vaan että tarpeeksi isoon ääneen ruikutukseni
kenties kuultiin ja niin tämä kampaaja astui elämääni......

Isoon ääneen ajattelu tuo joskus myös haasteita. Niinkuin
joku jossain huomaisi että nyt pääsen pikkuisen liian helpolla
eikun näpäytetään vähän niin kyllä taas muistaa kuka tätä
elämää ohjailee.
Tietokoneemme oli aika vanha. Puhelin Elkkikselle että
totisesti toivon että kestäisi sen verran mitä minulla työvuosia
jäljellä. Ne jutut mitä tarvitsen ei aina onnistu ibadini kanssa.
Totta kai se kone  hajosi! No saahan kaupasta uusia.
Ne tietysti maksavat ja kaiken lisäksi niissä on TAAS jotain
mitä tällainen tuumailija joutuu opettelemaan ehkä vähän
enemmän kuin nuorempi kanssa sisareni.
Sitä vaan että pitikin isoon ääneen ilmoittaa laiskuuteni
kaiken uuden oppimiseen.
No uusi kone tässä kanssani kirjoittaa tätäkin tekstiä ja olen
ihka onnellinen että se meille tuli,  vaikka vähän voimillekin
otti jossain kohtaa meidän tutustumisemme. Voin sanoa isoon
ääneen että aina oppii jotain ja se opittu onkin sitten aika
mukavaa.

Olen tässä tuumaillut isoon ääneen kuinka paljon voisin tehdä
kaikkea hyvää niin lapsille, töissä käyville kuin vanhuksille
jos vaan saisin sen europotin mikä liekin päävoiton, vaikka
sellaiset 90 miljoonaa. Elkkis hokee vieressä ettei me sellaisella
mitään tehdä. Olen sanonut että pitää pienempää ääntä ettei
kaikki kuule. Minä kyllä hoitaisin sen rahan levittämisen
ettei hänen kannattaisi sitä murehtia.

Isoon ääneen ajattelu on kuin rukous, toivomus, haaveilu ja
yksinkertaisesti ajattelu, tuumailu.
Älä siis ajattele isoon ääneen norovirusta tai influenssaa vaan
ajattele kiitollisena kaikea mitä tämäkin onnellinen päivä pitää
sisällään......

Enkeli kokoelmani kasvaa aina silloin tällöin. Ennen joulua näin vastaavan ja ihastuin.
Taisin ajatella isoon ääneen kun sen lahjapaketista löysin. Kiitos ystävä !